Hiljaiseloa on ollut täällä blogin puolella jo reilun kuukauden. Välillä tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, että niitä on jopa vaikea purkaa miksikään järkeväksi tekstiksi tänne...Mietin ja pohdin paljon. Olen kyllä aina ollut sellainen, mutta nykyään vieläkin enemmän. Fiilikset menevät laidasta laitaan. Suru ja ikävä ovat aina läsnä, mutta onneksi myös onni, ilo ja kiitollisuus. On päiviä, kun suru on enemmän iholla, sitten se taas menee ja taas tulee. Sen kanssa on nyt vaan elettävä. Välillä on tyhjä olo. Kaikkien muiden elämä jatkuu ja ihmiset jatkavat valitteluaan pikkuasioista ja samalla mä mietin, että voi kun tietäisit...En mä toivo kenellekään samaa kohtaloa, mutta kyllä tällainen tragedia heittää oman elämänkatsomuksen ja ajatusmaailman aikalailla ympäri. En mä halua alkaa kyyniseksi, enkä kylmäksi, mutta kyllä mua nykyään puistattaa vieläkin enemmän kaikki turha kitiseminen tässä maailmassa. En oikein vielä jaksa kuunnella. Anteeksi vaan. Olen ollut aina se ymmärtäjä ja ystävällinen kuuntelija monellekin ystävälleni. Se kiltti, joka yrittää aina ratkaista koko maailman ongelmat. Mutta nyt. Nyt sitä voimaa ei mussa vielä ole. En mä kyllä ole varma tarvitseeko ikinä ollakaan. Kaikki pieni kitinä ja valitus on mun mielestä täysin turhaa. Kiusataan, manipuloidaan ja arvostellaan muita. Mutta miksi? Usein varmastikkin siksi, että ei itse uskalleta. On helpompaa arvostella muita, kun itseä pelottaa ehkä koko elämäkin. En mä tiedä. Mulla nousee vieläkin enemmän tukka pystyyn tällaisesta kuin ikinä aiemmin.
Miksi on vaikea ymmärtää ja heittäytyä toisen iloon mukaan? Osaatko sä sanoa "vauuuu mahtavaa", kun joku sun läheisesi kertoo sinulle uusista suunnitelmistaan silmät kirkkaana ja intoa puhkuen? Kannustatko läheisiäsi jahtaamaan unelmiaan vai lyttäätkö heitä etsimällä heti ne ehkä mahdolliset riskit uusien unelmien suhteen? Jos sä olet tällainen negailija, niin oletko ikinä miettinyt, että miksiköhän? Oletko ikinä mennyt itseesi? Katsonut peiliin ja miettinyt, mikä tekee susta sellaisen. Tekeekö sun läheisesi kenties sellaisia juttuja, joita sä et ikinä uskaltaisi ja se sun arvostelupakkosi kumpuaa kenties sieltä? Mä olen kohdannut elämässäni paljon tällaista. En suoraa face to face arvostelua, mutta sellaista hiljaista ignooraamista. Ne ovat useimmiten niitä kaikkein läheisimpiä. Kannustus tulee yleensä täysin vierailta ihmisiltä. Se kaikista aidoin kannustus. Mutta miksi helkkarissa? Sitä mun on tällaisena positiivisena taivaanrannanmaalarina joskus hiivatin vaikea ymmärtää... Tosiaankin kaikenlaisia ajatuksia.. 😊
Voi kun olisikin ihanaa, jos kaikki ymmärtäisivät, että tämä elämä on todellakin tässä ja nyt, ettei se ole mikään klisee. Se on täyttä totta. Harmillista, että sen oikeasti ymmärtää vasta, kun jotain näin tärkeää elämästään lopullisesti menettää. Mä en toivo kenellekään tällaista herätystä, jonka itse koin, mutta mun onnellisessa "laalaa-maassani" mä toivoisin, että negatiivisuus, pikkukitinä, kiusaaminen ja toisten ihmisten lyttääminen olisi laissa kielletty. Mun "laalaa-maassa" asuu vain positiivisia, kiitollisia ja rohkeita ihmisiä, sellaisia jotka uskaltavat elää nyt, kulkea kohti unelmiaan, laulaa, nauraa ja ennenkaikkea rehellisesti iloita myös toisten onnesta. Juu ja mä tiedän, mä katson maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Mä katson, koska mä olen päättänyt katsoa. Se ei tarkoita, että olisin tyhmä tai naiivi, vaan sitä, että mun elämässäni asuu ikuinen suru ja ikävä ja mä en halua sitä yhtään lisää turhuudesta ja vääriltä ihmisiltä. Olen oppinut kärsimään. Haluan surra onnellisena.
