Arki ja rutiinit...

Miten saada arki ja elämä rullaamaan suuren surun musertamana? Hmmm...täytyy sanoa, että ei mulla tähän mitään suoria vastauksia ja neuvoja ole. On vaan mun oma kokemukseni. Se on täysin jokaisen omasta elämäntilanteestakin kiinni, mitä voi tehdä, miten saa surun kanssa luovittua arjessa ja takaisin siihen ns. normiarkeen kii ikuinen suru seuralaisenaan..

Mä olen itse pienen ja energisen taaperon yh-äiti. Se on ollut mun pelastukseni, mutta kieltämättä heikoimpina hetkinä myös suurin haasteeni. Arkea on ollut pakko elää täysin normaalisti ja hänen ehdoillaan koko ajan. Pelastus siinä mielessä, että on todellakin ollut pakko jaksaa nousta sieltä sängystä jokaikinen aamu ja olla se iloinen äiti pikkuiselle, joka ei vielä tästä surusta ymmärrä yhtään mitään,tai niin mä ainakin luulen. Hänen rutiininsa, ilonsa ja naurunsa ovat pitäneet mut pystyssä, -pakolla pystyssä. Tästä ei voi lähteä sairaslomalle suremaan, kun tukiverkostoakaan ei ympärillä ole. Välillä on tullut todellakin myös niitä hetkiä, kun olisi tehnyt mieli lähteä viikoksi surulomalle täysin yksin jonnekkin kauas, surra, itkeä ja ulvoa kaikessa rauhassa. Pienen ihmisen kanssa sille kaikelle ei ole oikein ollut mahdollisuutta, kun hän ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi äidin poskilla vierii aina silloin tällöin kyyneleitä, milloin mistäkin muistosta ja ajatuksesta. Olen oppinut peittämään sen Olivialta. Hän on niin herkkä ja aistiva, että mieluummin näin. Alussa se oli vaikeaa, todella vaikeaa, mutta nyt hallitsen sen jo hyvin. 

Kaikista tärkeimmäksi selviytymiskeinoksi mä olen kokenut juurikin ne rutiinit. Ne jokapäiväiset ja samat rutiinit. Niiden ja Olivian arjen kanssa mä olen selvinnyt ja selviän. Tänään on ollut loistava päivä jaksamisen ja rutiinien suhteen, mutta eilisestä ei voi sanoa samaa. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, niinkuin nyt meillä kaikilla elämässä muutenkin. Iloinen ja onnekas olen saanut olla myös hyvinvointibisneksestäni, ihmisistä sen ympärillä ja sen kaiken tuomasta ilosta sekä positiivisuudesta elämääni. On sitä muutakin ajateltavaa, kuin vain tämä taaperoarki ja surussa kahlaaminen.

Rutiineista voisin jutella vaikka kuinka ja paljon, sillä mä uskon ja tiedän, että ne voisivat auttaa monenkin elämää. Kaikilla meillä on rutiineja, aivan varmasti on. Varsinkin näin kotiäitinä ja kotona paljon aikaa viettävänä mä koen ne äärimmäisen tärkeiksi. Se millaisilla aamurutiineilla sä päiväsi aloitat ja millä asenteella, niin se vaikuttaa koko päivään. Jos heräät väsyneenä ja väärällä jalalla ja ensimmäisenä herättyäsi nappaat kännykän käteesi ja alat scrollaamaan somemaailmaa, niin kehottaisin olemaan varovainen, sillä sua voi alkaa jurppimaan heti aamutuimaan monikin juttu ja aivan turhaan. Mitäs jos alottaisitkin aamun ilman kännykkää? Ne viestit ja muut ehtii lukemaan sittenkin, kun olet saanut ensin rauhassa aloittaa aamusi omilla rutiineillasi, niillä muilla rutiineilla, kuin kännykällä. Juu ja tiedän, ei välttämättä ole helppoa. Itse olen nyt opetellut tätä. Herättyäni venyttelen ja hengittelen rauhassa sängyssä ja fiilistelen tulevaa päivää. Mietin positiivisia juttuja ja päätän, että päivästäni tulee hyvä. Voi kuullostaa ihan "huuhaalta", mutta voin kertoa että toimii. Kun päivän käsikirjoittaa mielessään loistavaksi heti silmät avattuaan, niin se kannattelee koko päivän, vaikka eteen tulisi haasteitakin.
Sängystä noustuani avaan Olivialle aamun lastenohjelmat telkkarista, laitan hänen puuronsa porisemaan, vaihdan vaipan, pesen kasvoni kylmällä vedellä, napsautan kahvit tippumaan, juon puoli litraa vettä napaten samalla myös lisäravinteeni, availen verhoja, valmistelen oman aamupalani ja tämän kaiken lomassa kuuntelen aamun motivaatiozoomia. Sitten, kun olen saanut Olivialle puurot syötettyä ja maitopullon käteen, niin istun rauhassa aamiaiselle ja jos aamuzoom on päättynyt, niin siinä vaiheessa mä otan sen kännykkän ekaa kertaa käteen ja alan tutkimaan viestejä kahvikupposen lomassa. Simppeliä ja harjoittelemisenarvoista. Ensin päivä käyntiin ja sitten vasta somemaailmaan tai mitä sitten heti aamulla puhelimeltasi selaatkin. Päivä jatkuu rutiinein, joita sovelletaan kyllä varsin vapaasti. Viikon suunnittelu myös sunnuntaisin auttaa vetämään viikon rauhallisella mielellä ja hyvällä fiiliksellä läpi. Rutiinit ja suunnitelmallisuus, niillä mä selätän parhaiten arjen kaaoksen ja sekavat ajatukseni. Aiemmin säntäilin sinne tänne ja päässä 

vilisi miljoona eri "pitäisi-asiaa"  mutta nyt, kun oon suunnitellut viikkoni tai viikkomme suurinpiirtein pakettiin, niin fiilis on paljon seesteisempi ja saan asioita aikaiseksi. Tällä reseptillä ja positiivisella asenteella olen rämpinyt myös näistä raskaimmista ajoista läpi. ❤️ 

Rasmus...

Nyt mä jaan teille jotain tosi henkilökohtaista...Tein Rasmuksen muistotilaisuuteen kirjan, jossa on Rasmuksen valokuvia ja johon kaikki muistotilaisuudessa olleet saivat kirjoittaa omia ajatuksiaan ja terkkujaan Rasmukselle. Sittemmin olen liimannut kirjaan myös kukkasissa mukana olleet muistovärssyt ja kuolinilmoituksen. Aloitin kirjan omalla omistuskirjoituksellani, jonka olen kirjoittanut 5.6.2019...kirjaan liittyy myös soittolista, joka löytyy YouTube:sta. Siunaustilaisuudessa siitä soi Forrest Gumpin tunnusmusiikki sekä You Raise Me Up, muuten se pitää sisällään mun ja läheisten toivomaa musiikkia, joka soi muistotilaisuudessa. Mutta siihen mun kesäkuiseen tekstiini.. 

"Rasmus, rakkaista rakkain esikoiseni. Istun tässä keittiönpöydän ääressä ja mietin, että mitä mä eniten haluaisin sulle tänään, siunsuspäivänäsi sanoa ja kertoa..

Kaikista eniten mä haluan, että sä tiedät (vaikka varmasti tiesitkin), että sua rakastettiin ja rakastetaan äärettömän paljon. Sua oli helppo rakastaa. Sä olit tykätty ystävä kaveripiirissäsi, ystävä joka ei koskaan loukannut ketään, eikä ollut kenellekään ilkeä. Mä tiesin sen aina sydämessäni, mutta nyt lähtösi jälkeen olen saanut sen myös monelta ystävältäsi kuulla. Sun kanssasi oli hyvä ja rauhallinen olla, koska sä et halunnut kenellekään pahaa, päinvastoin. Sun sydän oli puhdas ja täynnä kultaa.

Sä synnyit tähän maailmaan toivottuna lapsena, kesäkuussa 21-vuotta sitten. Mun ensimmäisenä lapsenani. Sä teit minusta äidin ja olin/olen siitä äärimäisen onnellinen. Syntymäsi ei ollut mitenkään helppo ja jo silloin sinulla oli paljon enkeleitä matkassasi. Viime hetkillä sinut saatiin pelastettua hätäsektiolla tähän maailmaan. Olit pieni taistellut 18 tuntia, koko synnytyksen ajan napanuora ranteesi ympärillä ja hapensaantisi oli heikentynyt. Pieni Sissini. Voi sitä iloa ja onnea, kun saimme sinut tähän maailmaan. Ikuista arpea kannoit aina poskessasi hätäsektiosssa saadusta veitsen lipsahduksesta. Sä olit jo syntymästäsi lähtien pieni ja urhea Sissini.

Sä olit helppo ja aurinkoinen vauva ja esikoisena kaikkien lellikki. Sait paljon rakkautta ja kaksi vuotta me elettiin täydessä symbioosissa sun kanssasi. Ekat raivarisi sait ollessasi 2v ja 2kk, kun tajusit, että Justus pikkuveli ei jäänytkään sairaalaan, vaan muuttikin meille pysyvästi. Huutopotkuraivarit heti kynnyksellä.😊

Sä rakastit autoja, kuorma-autoja ja kaivinkoneita. Asfalttikoneet olivat suurin fanituksen kohteesi ja olisit voinut istua tienreunassa niitä katselemassa aamusta iltaan ja niin joskus kavereittesi kanssa teitkin. Pelasit myös jääkiekkoa ja rakastit skeittaamista. Halusit olla Peter Pan ja oppia lentämään... Halusit sitä niinkin lujaa, että lentoharjoituksiasi jouduttiin päiväkodissa vähän hillitsemäänkin. Kotona sait lentää vapaaasti..❤️

Ja arvaa mitä Rasmus, mä olen 100% varma, että nyt sä saat lennellä ja liidellä niin vapaasti ja onnellisena, kuin ikinä haluat, eikä sua estä enää kukaan. Sun viimeiseksi fb-kansikuvaksikin jäi..."Fly with me"❤️ ja siitä voit olla varma, että "someday we will fly together..." Someday.

Sä olit luonteeltasi herkkä, hauras, hyväntuulinen sekä kiltti ja kultasydäminen poika. Sä rakastit pyyteettömästi elämää, perhettäsi, eläimiä ja rakkaitasi. Pidit aina heikompien puolta. Lähellesi sä et helposti päästänyt ketään, etkä myöskään kertonut huolistasi tai haaveistasi. Kumpiakin sulla kuitenkin oli, sekä suuria huolia, että ihania haaveita.

Mulla oli onni asua kanssasi kaksi vuotta sitten pieni hetki yhdessä sun pikkuruisessa yksiössäsi Kissanmaalla. Se aika oli haastavaa meille molemmille, mutta näin jälkikäteen ajateltuna äärettömän kallisarvoista ja ihanaa. Sä nautit, kun sun ei tarvinnut olla yksin ja mamma passasi. Kerroit mulle unelmistasi. Sä haaveilit mm. ihanasta tyttöystävästä, jota olisit halunnut pitää kuin kukkaa kämmenellä. Sä olisit ollutkin jollekin ihanalle tytölle täydellinen, rakastava kumppani. Mä tiedän. 

Vaikka me oltiin perheen eron takia fyysisesti erossakin välillä, niin meillä oli sun kanssa aina ainutlaatuinen ja luottamuksellinen yhteys. Sä luotit ja kerroit mulle asioitasi. Tiesit, että ne jäävät vain mulle. Kun sua painettiin maahan, mä yritin viimeiseen asti kannustaa, tukea ja tsempat. Sanoin sulle, että älä välitä idioooteista. Siks varmaan, vaikka mä oon surun ja ikävän musertama, niin mulla on silti samalla myös äärimmäisen rauhallinen olo. Rauha siksi, että mä sydämestäni tiedän olleeni sulle hyvä äiti ja että meillä oli aina rauhallinen sekä hyvä olo olla yhdessä. En ikinä dissannut tai arvostellut sua, etkä sä mua.

Nytkin, vaikka sä lentelet Peter Panina siellä jossain pilvien päällä mä silti tunnen vahvasti, että oot mun lähellä. Sä oot ikuisesti mun sydämessäni, mielessäni, tatuoituna ihollani ja enkelinä olkapäälläni. Tuot mulle paljon surua ja ikävää, mutta myös äärimmäisen paljon vahvuutta. Mä tiedän. Mä tunnen. Me selvitään yhdessä. Suunnaton ikävä sinua Rasmus rakas. ❤️ Rakkaus ei koskaan kuole. 

Rakkaudella, äiti❤️ "

p.s. Olisipa taivaassakin vierailutunnit...❤️

Mä en pelkää...

Hetken aikaa on taas vierähtänyt, kun olen tänne kirjoitellut...Se vaatii oman inspiraationsa ja ajan, että voin täysillä keskittyä ajatuksiini. Niitä hetkiä ei paljoa yksinhuoltajana ole...:) Anyways, tänään sunnuntaina ajattelin jutella vähän tämän hetkisistä fiiliksistä ja niistä tunteidenvuoristoradoista, mitä tällainen dramaattinen ja tuskallisen surullinen tapahtuma tuo mukanaan...En tiedä ovatko nämä ajatukset yleisiä, mutta ne ovat mun fiiliksiäni. Ehkä joku voi samaistuakkin näihin. En tiedä.

Ensimmäisinä päivinä suru-uutisen jälkeen elämä oli kaaosta. Sumua, jossa suru ja viha vuorottelivat vuoronperään. Oli fiilis, että en ikinä tule selviämään tästä. Helposti syyllisti ja vihasi tiettyjä ihmisiä tapahtumasta. Oli raivoa, itkua, vihanpurkamista tiettyjen läheisien päälle. Silloin se tunne oli niin äärettömän voimakas ja muistan edelleenkin sen hetken, kun herättäyäni aamulla itkin hysteerisenä parvekkeella ja raivosin puhelimeen Rasmuksen isälle. Se aika oli kaoottista. Kiitollinen olen siitä, että se vihan ja katkeruuden tunne on jo helpottanut. Nyt osaan ajatella jo vähän järjelläkin, silloin sitä soljui vain edestakaisin, ylös ja alas tuntemuksiensa kanssa. Syyteltiin toisiamme puolin ja toisin. Vaikka sitä syyllistä ei olekkaan. Asiaa ei vaan voinut millään hyväksyä ja sitä yritti taistella ja raivota tuskaansa ulos. Toivon sydämestäni, että en enää ikinä joutuisi elämässäni vastaavanlaiseen tilanteeseen. Se oli kammottavaa aikaa. Lohduttoman raakaa ja rankkaa on myös se, että kun sä soljut noissa vahvoissa aallokoissa, niin samalla sun pitää alkaa hoitamaan käytännönasioita, joita oli paljon. Haasteensa sille teki myös se, että piti tehdä yhteistyötä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa ne välit eivät olleet moniin vuosiin kovin ruusuiset olleet. Oli mentävä yhdessä seurakuntaan, hautaustoimistoon, suunnitella hautajaisia/muistotilaisuutta, valita arkkua, valita uurnaa, valita hautapaikkaa, saattaa rakasta sairaalasta kirkolle, tyhjentää kotia, viettää hautajaisia, valita hautakiveä, tehdä suuria päätöksiä...ym.ym. Mutta me tehtiin se. Yhdessä. Itkettiin ja puhuttiin. Jaettiin juttuja, käsiteltiin menneisyyttä ja saatiin kuin saatiinkin myös välimme paremmiksi. Onnellinen ja kiitollinen olen siitä ja niin olisi Rasmuskin ollut. Harmi, kun hän ei sitä nähnyt..tai ehkä näkikin. <3 Summasummaarum, jos jotain pahaa, niin jotain hyvääkin...

Tällä hetkellä käytännöasiat alkavat olla perunkirjoituksia vaille valmiit. Hyvä niin. Ensikosketus minulle tähän maailmaan...pohjattomaan suruun ja järjestelyihin, mutta hienosti me näistä selvittiin. Ylpeä olen itsestäni ja koko meidän perheestä. Hammastapurren ja kurkkuakuristaen läpi ruljanssin, mutta me tehtiin se!! Rasmus sai kauniit hautajaiset, muistotilaisuuden ja maailman kauneimman leposijan. <3 Ihanaa ja helpottavaa, että käytännönhärdelli alkaa olla loppusilausta vaille valmis. Nyt on jäjellä vain rauha ja suru...<3

Mitkä fiilikset tänään, kun suru-uutisesta on noin 11 viikkoa? 
Noh, täytyy sanoa, että fiilikset vaihtelevat, mutta elämä ja arki jatkuu. Onnekas olen siitä, että mulla on pieni, ihana iltatähti elämässäni, joka on pitänyt tiukasti arjessa ja rutiineissa kiinni. Se on todella tärkeää. Ei suruun voi jäädä piehtaroimaan. Ei se sillä miksikään muutu. Ei sitä pois saa, vaikka sitä kuinka märehtisi. Suru kulkee arjessa ja ilossa mukana, sen kanssa voi elää. Mulla on omat hetkeni, kun annan surun viedä kunnolla mukanaan, mutta niitä mä vietän täysin yksin, silloin kun talo on hiljentynyt. Nekin ovat niitä tärkeitä hetkiä. Niitä hetkiä, jolloin mä tunnen, että Rasmus on tosi lähellä. <3

Muuten meidän elämä ja arki jatkuu niinkuin ennenkin. Meillä on enkeli, joka kulkee ikuisesti tarinassamme mukana, mutta joka tsemppaa meitä vahvasti elämässä eteenpäin ja kulkemaan kohti unelmiamme vahvempina sekä päättäväisempinä kuin koskaan aiemmin. On tullut tunne, että mä olen kohdannut elämässäni sen pahimman pelon ja tunteen, jota äitinä voin ikinä kohdata. Mä en pelkää enää mitään!!! Tai joo, ainoa pelko on se, että jos joutuisin kokemaan tämän uudelleen tai, että jos itselleni tapahtuisi jotain, niin kuka huolehtisi pikkumurustani. Mutta ne ovat ainoat pelkoni. En pelkää enää toisten ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä, jokaisella saa olla omansa ja niitä mahtuu maailmaan, mutta tärkeimpiä ovat vain ne omani, keskityn täysin nyt niihin. En pelkää enää kulkea kohti unelmiani ja haaveitani. En pelkää blokata negatiivia ihmisiä elämästäni. En pelkää olla aidosti minä ja tehdä juuri niitä juttuja täysillä, joita mä rakastan. 

Kun kohtaa jotain näin dramaattista ja shokeeraavaa, niin voisi kuvitella, että omasta itsestään tulisi ehkä jotenkin nöyrempi ja heikompi, mutta päinvastoin. Itse olen kohdannut äärimmäisen vahvuuden. Vahvuuden viedä asioita eteenpäin. Vahvuuden rokata kovempaa, kuin koskaan aiemmin. Olla vahva, muttei kova. Olla vahva, mutta silti kulkea sydän edellä eteenpäin. Tuntea kaiken vahvemmin. En tiedä, saatteko kiinni ajatuksestani, mutta tämä tunne on äärimmäisen voimakas. Tämä vuosi tuli käänteentekeväksi elämässäni, pyöräytti sen ympäri lopullisesti ja näköjään on totta, että elämä etenee seitsemän vuoden sykleissä...Vuosi 2012 teki sen myös. Surullista on se, että näin kamalia asioita pitää tapahtua, että vasta ne saavat heräämään ja tuijottamaan tätä elämää täysin alastomana ja aukinaisena suoraan silmiin. Pelko katoaa ja näkee oman tiensä täysin kirkkaana edessään. 

Mä olen tammikuusta lähtien tehnyt pikkuhiljaa omaa elämäntapamuutostani kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia, joka pitää sisällään monta eri osa-aluetta. Mutta todellakin pikkuhiljaa ja himmaillen. Muuttanut ruokavaliotani puhtaammaksi, lisännyt vedenjuontia, ottanut käyttöön lisäravinteet, joista olen saanut huikean avun hyvinvointiini muuttuneiden elämäntapojeni ohella. Olen aloittanut myös näiden lisäravinteiden suosittelumarkkinoinnin ja alkanut rakentamaan omaa elämääni sekä businesta vahvasti tämän elämäntavan ja tuotteiden ympärille. Miksi puhun siitä tässä yhteydessä on se, että pelko on ollut läsnä myös näihin asioihin liittyen. En ole uskaltanut lähteä markkinoimaan tuotteita ja jakamaan sitä iloa ja hyvää oloani somemaailmassa niin vahvasti ja täysillä, kuin mihin mulla olisi rahkeita. Olen miettinyt, että mitähän vaikka mun facekamutkin miettii, jos alan huutelemaan tätä omaa juttuani oamssakin profiilissani...Miksi hitossa? Mä rakastan tätä elämäntyyliä, näitä kyseisiä tuotteita ja mun perheeni rakastaa niitä...miksi hitossa en siis jakaisi sitä iloa ja kokemustani muillekkin? No siksi, kun mua hävetti ja pelotti. En edes tiedä, että mikä...Sekö, että voisin menettää vaikka facekamujani? :)) So what, se on vaan face, mutta työalusta mulle. VAIN face, ei elämä. Enää ei pelota eikä hävetä mikään. Mä teen tätä työtä saadakseni nauttia Olivian ensimmäisistä vuosista kotona ja tämä työ tekee sen mahdolliseksi. Mä teen tätä, että mä saisin toteuttaa omia ja lasteni unelmia, se on suurin missioni. Mä teen tätä myös Rasmuksen kunniaksi, sillä hän tuki mua 100%:si aina tässä. Mä haluan näyttää myös hänelle tuolla jossain, että mä saan elämäni kunnolla raiteilleen. Mä haluan olla taas se äiti, jolla on varaa, en se äiti, jolla ei ole koskaan yhtään ylimääräistä takataskussa, vaan kaikki menee kädestä suuhun. Mä olen ollut aiemmin menestynyt yrittäjä. Miksi hitossa en voisi olla taas täysin sitä samaa? Se on mun intohimoni ja unelmani. Sitä kohden mä kuljen nyt päättäväisemmin kuin ikinä, koska MÄ EN PELKÄÄ enää. Amen. 

Ihanaa sunnuntaita toivotellen, Satu