Day 291...

Pitkä on ollut hiljaisuus täällä blogin puolella...Siksipä ajattelinkin tulla päivittelemään pitkästä aikaa vähän kuulumisia.

291 päivää siitä, kun Rasmus lähti. 

Pian siitä on jo vuosi. Aika on kulunut hirveällä vauhdilla, jos kalenteria vilkuilee, mutta toisaalta tuntuu myös siltä, että se olisi tapahtunut juuri eilen. Toisaalta siltä, että sitä ei ole voinut edes tapahtua ja tämä pysähtynyt painajainen loppuu pian. Aika kuluu vauhdikkaasti arkea eläen ja ehkä hieman suorittaenkin, varsinkin niinä päivinä, kun ei vaan jaksaisi mitään, eikä ketään, mutta on vaan pakko. Mielialat vaihtelevat vikkelään, mutta se sallittakoon. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja juurikin noille päiville, kun mikään ei huvita. Silloin teen vain niitä juttuja, joita jaksan, enkä piiskaa itseäni jaksamaankaan enempää. Arki hoituu silloinkin ja se riittää. Sängynpohjalle en ole voinut jäädä minään aamuna, kiitos siitä vilkkaalle taaperolleni. Hänelle on annettu suuri tehtävä tässä universumissa. Pitää äiti elämässä kii ja hymyn kasvoilla kyyneltenkin läpi. Hän on onnistunut siinä täydellisesti.❤️

Lapsen kuolema ja menetys on sellainen "asia", joka pyöräyttää elämän muutaman kerran totaalisesti ympäri. Aika pysähtyy. On elämä ennen ja jälkeen. Arvot, ajatusmaailma ja jopa ystäväpiiri saattaa kokonaan muuttua tai ainakin muokkautuu. Kaikki "turha" karsiutuu. Osaan olla erilailla kiitollinen pienistä asioista ympärillämme, tästä hetkestä. On myös paljon helpompaa löytää se syvä kiitollisuus uudesta päivästä jokaikinen aamu. Nämä samat tunteet varmasti liittyvät kenen tahansa läheisen menetykseen, ei vain lapsen. Sitä on aika alasti elämän edessä, kun sen rajallisuuden ymmärtää, raadollisella tavalla ja varoittamatta. Ei voinut valmistautua, ei sanoa niitä viimeisiä sanoja. Ei mitään. Vahva yhteys henkisesti tosin säilyy ikuisesti, jos niin haluaa. Se lohduttaa heikoimoina hetkinä. Mä tiedän, että mua kuunnellaan ja meitä suojellaan tuolla jossain.❤️

Mitä meidän kuulumisiin sitten tulee näiden mun ajatuksieni lisäksi...Nooh, mun mielestä meille kuuluu ihan hyvää. Olen vielä Olivian kanssa kotona ja hoitovapaalla, mutta sosiaalisena lapsena hän kaipaisi jo kovin leikkikavereita ja myönnettäköön, että mäkin jo sitä omaakin aikaa ja työntekoa. Muutoksentuulet siis puhaltavat myöskin tämän ihanan symbioosin osalta. On ollut ihanaa olla kotona ja antaa tuon pikkuisen kasvaa rauhassa, mutta aika aikaansa kutakin. Ylpeä olen itsestäni, että olen näinkin hyvin jaksanut kaiken yksin. Kituuttaa rahan kanssa, surun kanssa ja silti kasvattaa iloisen sekä aurinkoisen pikkutytön. Hyvä minä! Olen kyllä yrittänyt tehdä hoitovapaan ohessa suosittelumarkkinointia maailman ihanimpien lisäravinteiden parissa, mutta eipä siitä juuri mitään ole tullut viime toukokuun jälkeen. En ole pystynyt keskittymään, en ole löytänyt sitä inspiraatiota ja hurmosta, jota luomistyöhön tarvitsen. Markkinointi on homma jota rakastan ja mä osaan sen, mutta yksinkertaisesti en ole pystynyt tekemään sitä niin suurellasydämellä viime aikoina, kun haluan. Tuotteet ovat niitä, joita haluan jatkossakin edustaa, koska oma kokemukseni niistä on vaan niiiiin uskomattoman positiivinen ja hyvä, mutta kunnianhimoni on työnsuhteen niin korkealla, että en tykkää tehdä mitään vasemmalla kädellä. JOTEN innolla oikeastaan jo odotan tätä uutta alkua, omaa aikaa ja paneutumista kunnolla taas busineksen. Taitaapi olla niin, että kerran yrittäjä, on aina yrittäjä, sillä monia visioita vilisee jo päässä. Niistä kuulette lisää myöhemmin. Mut joo semmosta meille. Arkea, arkea ja vielä kerran arkea. 😊 Ja ehkä ihan vähän rakkauttakin...we will see.

Ihanaa viikonloppua sulle, kiva kun löysit tänne ❤️ Satu

Kaikenlaisia ajatuksia...

Moikkista moi, pitkästä aikaa!
Hiljaiseloa on ollut täällä blogin puolella jo reilun kuukauden. Välillä tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, että niitä on jopa vaikea purkaa miksikään järkeväksi tekstiksi tänne...Mietin ja pohdin paljon. Olen kyllä aina ollut sellainen, mutta nykyään vieläkin enemmän. Fiilikset menevät laidasta laitaan. Suru ja ikävä ovat aina läsnä, mutta onneksi myös onni, ilo ja kiitollisuus. On päiviä, kun suru on enemmän iholla, sitten se taas menee ja taas tulee. Sen kanssa on nyt vaan elettävä. Välillä on tyhjä olo. Kaikkien muiden elämä jatkuu ja ihmiset jatkavat valitteluaan pikkuasioista ja samalla mä mietin, että voi kun tietäisit...En mä toivo kenellekään samaa kohtaloa, mutta kyllä tällainen tragedia heittää oman elämänkatsomuksen ja ajatusmaailman aikalailla ympäri. En mä halua alkaa kyyniseksi, enkä kylmäksi, mutta kyllä mua nykyään puistattaa vieläkin enemmän kaikki turha kitiseminen tässä maailmassa. En oikein vielä jaksa kuunnella. Anteeksi vaan. Olen ollut aina se ymmärtäjä ja ystävällinen kuuntelija monellekin ystävälleni. Se kiltti, joka yrittää aina ratkaista koko maailman ongelmat. Mutta nyt. Nyt sitä voimaa ei mussa vielä ole. En mä kyllä ole varma tarvitseeko ikinä ollakaan. Kaikki pieni kitinä ja valitus on mun mielestä täysin turhaa. Kiusataan, manipuloidaan ja arvostellaan muita. Mutta miksi? Usein varmastikkin siksi, että ei itse uskalleta. On helpompaa arvostella muita, kun itseä pelottaa ehkä koko elämäkin. En mä tiedä. Mulla nousee vieläkin enemmän tukka pystyyn tällaisesta kuin ikinä aiemmin.

Miksi on vaikea ymmärtää ja heittäytyä toisen iloon mukaan? Osaatko sä sanoa "vauuuu mahtavaa", kun joku sun läheisesi kertoo sinulle uusista suunnitelmistaan silmät kirkkaana ja intoa puhkuen? Kannustatko läheisiäsi jahtaamaan unelmiaan vai lyttäätkö heitä etsimällä heti ne ehkä mahdolliset riskit uusien unelmien suhteen? Jos sä olet tällainen negailija, niin oletko ikinä miettinyt, että miksiköhän? Oletko ikinä mennyt itseesi? Katsonut peiliin ja miettinyt, mikä tekee susta sellaisen. Tekeekö sun läheisesi kenties sellaisia juttuja, joita sä et ikinä uskaltaisi ja se sun arvostelupakkosi kumpuaa kenties sieltä? Mä olen kohdannut elämässäni paljon tällaista. En suoraa face to face arvostelua, mutta sellaista hiljaista ignooraamista. Ne ovat useimmiten niitä kaikkein läheisimpiä. Kannustus tulee yleensä täysin vierailta ihmisiltä. Se kaikista aidoin kannustus. Mutta miksi helkkarissa? Sitä mun on tällaisena positiivisena taivaanrannanmaalarina joskus hiivatin vaikea ymmärtää... Tosiaankin kaikenlaisia ajatuksia.. 😊

Voi kun olisikin ihanaa, jos kaikki ymmärtäisivät, että tämä elämä on todellakin tässä ja nyt, ettei se ole mikään klisee. Se on täyttä totta. Harmillista, että sen oikeasti ymmärtää vasta, kun jotain näin tärkeää elämästään lopullisesti menettää. Mä en toivo kenellekään tällaista herätystä, jonka itse koin, mutta mun onnellisessa "laalaa-maassani" mä toivoisin, että negatiivisuus, pikkukitinä, kiusaaminen ja toisten ihmisten lyttääminen olisi laissa kielletty. Mun "laalaa-maassa" asuu vain positiivisia, kiitollisia ja rohkeita ihmisiä, sellaisia jotka uskaltavat elää nyt, kulkea kohti unelmiaan, laulaa, nauraa ja ennenkaikkea rehellisesti iloita myös toisten onnesta. Juu ja mä tiedän, mä katson maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Mä katson, koska mä olen päättänyt katsoa. Se ei tarkoita, että olisin tyhmä tai naiivi, vaan sitä, että mun elämässäni asuu ikuinen suru ja ikävä ja mä en halua sitä yhtään lisää turhuudesta ja vääriltä ihmisiltä. Olen oppinut kärsimään. Haluan surra onnellisena. 

Olenko onnellinen?

Mä havahduin tänään miettimään onnea ja onnellisuutta...Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun heitin instastoryyni oman kuvani yhteyteen soimaan biisin.."Happy". Samalla mut valtasi hirmuinen selittelemisentarve ja huono omatunto. Onko mulla oikeus olla onnellinen? Olenko mä kokonaisvaltaisesti onnellinen vai tartunko hetkiin ja kumpuaako se onnellisuudentunne niistä hetkistä?

Illan pohdittuani tulin siihen tulokseen, että tottakai mulla on oikeus onneen, vaikka pohjimmiltani surullinen olenkin,sehän on elämää.. Mutta se, että olenko onnellinen onkin sitten aivan toinen juttu. Mietittyäni asiaa perinpohjin tulin siihen tulokseen, että kyllä mä tällä hetkellä tartun enemmän niihin hetkiin. Imen iloa ja onnea itseeni arvokkaiden, ihanien pienien asioiden kautta. Rehellisesti on pakko myöntää, että en mä kokonaisvaltaisesti onnellinen ole. Mä nautin onnenpipanoista, niistä ihan pikkuriikkisistäkin. Ei mulla tai meillä ole asiat vieläkään niin täällä Suomessa, kuin mä toivoisin olevan, että voisin sanoa olevani oikeasti onnellinen, vaikka jo kaksi ja puoli vuotta olen tätä meidän uutta elämää täällä nollasta alkuun rakentanut. Ehkä usein myös sekoitan kiitollisuuden ja onnellisuuden. Mä koen, että voisin todeta olevani täysipainoisesti onnellinen siinä kohtaa, kun mun ei tarvitsisi joka kuukausi venyttää penniä ja elää täysin kädestä suuhun.Stressata jokaikinen kuukausi sitä, että riittääkö rahat edes niihin pakollisiin asioihin. Se on noloa ja se tuo näin yksinhuoltajana joskus yksinäisen ja turvattoman olon. Vihaan sitä fiilistä, koska se tarve pärjätä omillaan on niin voimakas. En mä kaipaa mitään luksusta ympärilleni, mutta sellainen vakaa perusturva olisi kiva ja moni muukin juttu, joka ei ole ollenkaan rahaan sidottu. Ja juu, nyt ehkä joku hymähtelee, et heiiiii mee oikeisiin töihin, mutta mä olen valintani tehnyt. Haluan nauttia täysin viimeisen vaavini taaperoajasta sekä antaa hänelle vahvat eväät tulevaan päiväkotielämään. Hoitovapaa siis jatkuu.. Mut yes, nyt eksyttiin hieman sivuraiteille, mutta ehkä saitte kiinni mun pointin. 

Onnellisuus sitoutuu myös paljon haaveisiin ja unelmiin. Usein ajatellaan, että mä olen onnellinen sitten, kun sitä ja tätä on saavutettu. Voi ollakin niin, mutta ei välttämättä, siksi olisikin tärkeää nauttia myös matkasta kohti niitä unelmia. Elää tässä ja nyt, tässä päivässä. Repiä niitä onnenhetkiä ja kiitollisuudenaiheita ihan tästä normiarjesta ja rakkaimmista. Niin mä elän tällä hetkellä. Tartun jokaiseen hetkeen, hengitän ja nautin. Päivänpäätteeksi kirjoitan kiitollisuuspäiväkirjaa, sillä se on mulle keino myös ymmärtää mitä kaikkea ihanaa ja tärkeätä mun elämässä on, vaikkei kaikki joka päivä niin helppoa olisikaan.
On hirmuisesti asioita, joista saan olla kiitollinen ja onnellinen. Nykyään mulle merkitsevät monet asiat elämässäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka mä olen surullinen, niin kyllä mä osaan nauttia ihanista hetkistä täysin ilolla ja onnellisena. Mä yritän imeä tälläisia hetkiä ja ihmisiä elämääni. Tämän mä koen tällä hetkellä äärimmäisen tärkeäksi.

I will be totally happy someday, I will. ❤️ Not yet, not now, but I will.❤️

p.s. Oletko sä totaalisen onnellinen vai löydätkö onnesi hetkistä?

Arki ja rutiinit...

Miten saada arki ja elämä rullaamaan suuren surun musertamana? Hmmm...täytyy sanoa, että ei mulla tähän mitään suoria vastauksia ja neuvoja ole. On vaan mun oma kokemukseni. Se on täysin jokaisen omasta elämäntilanteestakin kiinni, mitä voi tehdä, miten saa surun kanssa luovittua arjessa ja takaisin siihen ns. normiarkeen kii ikuinen suru seuralaisenaan..

Mä olen itse pienen ja energisen taaperon yh-äiti. Se on ollut mun pelastukseni, mutta kieltämättä heikoimpina hetkinä myös suurin haasteeni. Arkea on ollut pakko elää täysin normaalisti ja hänen ehdoillaan koko ajan. Pelastus siinä mielessä, että on todellakin ollut pakko jaksaa nousta sieltä sängystä jokaikinen aamu ja olla se iloinen äiti pikkuiselle, joka ei vielä tästä surusta ymmärrä yhtään mitään,tai niin mä ainakin luulen. Hänen rutiininsa, ilonsa ja naurunsa ovat pitäneet mut pystyssä, -pakolla pystyssä. Tästä ei voi lähteä sairaslomalle suremaan, kun tukiverkostoakaan ei ympärillä ole. Välillä on tullut todellakin myös niitä hetkiä, kun olisi tehnyt mieli lähteä viikoksi surulomalle täysin yksin jonnekkin kauas, surra, itkeä ja ulvoa kaikessa rauhassa. Pienen ihmisen kanssa sille kaikelle ei ole oikein ollut mahdollisuutta, kun hän ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi äidin poskilla vierii aina silloin tällöin kyyneleitä, milloin mistäkin muistosta ja ajatuksesta. Olen oppinut peittämään sen Olivialta. Hän on niin herkkä ja aistiva, että mieluummin näin. Alussa se oli vaikeaa, todella vaikeaa, mutta nyt hallitsen sen jo hyvin. 

Kaikista tärkeimmäksi selviytymiskeinoksi mä olen kokenut juurikin ne rutiinit. Ne jokapäiväiset ja samat rutiinit. Niiden ja Olivian arjen kanssa mä olen selvinnyt ja selviän. Tänään on ollut loistava päivä jaksamisen ja rutiinien suhteen, mutta eilisestä ei voi sanoa samaa. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, niinkuin nyt meillä kaikilla elämässä muutenkin. Iloinen ja onnekas olen saanut olla myös hyvinvointibisneksestäni, ihmisistä sen ympärillä ja sen kaiken tuomasta ilosta sekä positiivisuudesta elämääni. On sitä muutakin ajateltavaa, kuin vain tämä taaperoarki ja surussa kahlaaminen.

Rutiineista voisin jutella vaikka kuinka ja paljon, sillä mä uskon ja tiedän, että ne voisivat auttaa monenkin elämää. Kaikilla meillä on rutiineja, aivan varmasti on. Varsinkin näin kotiäitinä ja kotona paljon aikaa viettävänä mä koen ne äärimmäisen tärkeiksi. Se millaisilla aamurutiineilla sä päiväsi aloitat ja millä asenteella, niin se vaikuttaa koko päivään. Jos heräät väsyneenä ja väärällä jalalla ja ensimmäisenä herättyäsi nappaat kännykän käteesi ja alat scrollaamaan somemaailmaa, niin kehottaisin olemaan varovainen, sillä sua voi alkaa jurppimaan heti aamutuimaan monikin juttu ja aivan turhaan. Mitäs jos alottaisitkin aamun ilman kännykkää? Ne viestit ja muut ehtii lukemaan sittenkin, kun olet saanut ensin rauhassa aloittaa aamusi omilla rutiineillasi, niillä muilla rutiineilla, kuin kännykällä. Juu ja tiedän, ei välttämättä ole helppoa. Itse olen nyt opetellut tätä. Herättyäni venyttelen ja hengittelen rauhassa sängyssä ja fiilistelen tulevaa päivää. Mietin positiivisia juttuja ja päätän, että päivästäni tulee hyvä. Voi kuullostaa ihan "huuhaalta", mutta voin kertoa että toimii. Kun päivän käsikirjoittaa mielessään loistavaksi heti silmät avattuaan, niin se kannattelee koko päivän, vaikka eteen tulisi haasteitakin.
Sängystä noustuani avaan Olivialle aamun lastenohjelmat telkkarista, laitan hänen puuronsa porisemaan, vaihdan vaipan, pesen kasvoni kylmällä vedellä, napsautan kahvit tippumaan, juon puoli litraa vettä napaten samalla myös lisäravinteeni, availen verhoja, valmistelen oman aamupalani ja tämän kaiken lomassa kuuntelen aamun motivaatiozoomia. Sitten, kun olen saanut Olivialle puurot syötettyä ja maitopullon käteen, niin istun rauhassa aamiaiselle ja jos aamuzoom on päättynyt, niin siinä vaiheessa mä otan sen kännykkän ekaa kertaa käteen ja alan tutkimaan viestejä kahvikupposen lomassa. Simppeliä ja harjoittelemisenarvoista. Ensin päivä käyntiin ja sitten vasta somemaailmaan tai mitä sitten heti aamulla puhelimeltasi selaatkin. Päivä jatkuu rutiinein, joita sovelletaan kyllä varsin vapaasti. Viikon suunnittelu myös sunnuntaisin auttaa vetämään viikon rauhallisella mielellä ja hyvällä fiiliksellä läpi. Rutiinit ja suunnitelmallisuus, niillä mä selätän parhaiten arjen kaaoksen ja sekavat ajatukseni. Aiemmin säntäilin sinne tänne ja päässä 

vilisi miljoona eri "pitäisi-asiaa"  mutta nyt, kun oon suunnitellut viikkoni tai viikkomme suurinpiirtein pakettiin, niin fiilis on paljon seesteisempi ja saan asioita aikaiseksi. Tällä reseptillä ja positiivisella asenteella olen rämpinyt myös näistä raskaimmista ajoista läpi. ❤️ 

Rasmus...

Nyt mä jaan teille jotain tosi henkilökohtaista...Tein Rasmuksen muistotilaisuuteen kirjan, jossa on Rasmuksen valokuvia ja johon kaikki muistotilaisuudessa olleet saivat kirjoittaa omia ajatuksiaan ja terkkujaan Rasmukselle. Sittemmin olen liimannut kirjaan myös kukkasissa mukana olleet muistovärssyt ja kuolinilmoituksen. Aloitin kirjan omalla omistuskirjoituksellani, jonka olen kirjoittanut 5.6.2019...kirjaan liittyy myös soittolista, joka löytyy YouTube:sta. Siunaustilaisuudessa siitä soi Forrest Gumpin tunnusmusiikki sekä You Raise Me Up, muuten se pitää sisällään mun ja läheisten toivomaa musiikkia, joka soi muistotilaisuudessa. Mutta siihen mun kesäkuiseen tekstiini.. 

"Rasmus, rakkaista rakkain esikoiseni. Istun tässä keittiönpöydän ääressä ja mietin, että mitä mä eniten haluaisin sulle tänään, siunsuspäivänäsi sanoa ja kertoa..

Kaikista eniten mä haluan, että sä tiedät (vaikka varmasti tiesitkin), että sua rakastettiin ja rakastetaan äärettömän paljon. Sua oli helppo rakastaa. Sä olit tykätty ystävä kaveripiirissäsi, ystävä joka ei koskaan loukannut ketään, eikä ollut kenellekään ilkeä. Mä tiesin sen aina sydämessäni, mutta nyt lähtösi jälkeen olen saanut sen myös monelta ystävältäsi kuulla. Sun kanssasi oli hyvä ja rauhallinen olla, koska sä et halunnut kenellekään pahaa, päinvastoin. Sun sydän oli puhdas ja täynnä kultaa.

Sä synnyit tähän maailmaan toivottuna lapsena, kesäkuussa 21-vuotta sitten. Mun ensimmäisenä lapsenani. Sä teit minusta äidin ja olin/olen siitä äärimäisen onnellinen. Syntymäsi ei ollut mitenkään helppo ja jo silloin sinulla oli paljon enkeleitä matkassasi. Viime hetkillä sinut saatiin pelastettua hätäsektiolla tähän maailmaan. Olit pieni taistellut 18 tuntia, koko synnytyksen ajan napanuora ranteesi ympärillä ja hapensaantisi oli heikentynyt. Pieni Sissini. Voi sitä iloa ja onnea, kun saimme sinut tähän maailmaan. Ikuista arpea kannoit aina poskessasi hätäsektiosssa saadusta veitsen lipsahduksesta. Sä olit jo syntymästäsi lähtien pieni ja urhea Sissini.

Sä olit helppo ja aurinkoinen vauva ja esikoisena kaikkien lellikki. Sait paljon rakkautta ja kaksi vuotta me elettiin täydessä symbioosissa sun kanssasi. Ekat raivarisi sait ollessasi 2v ja 2kk, kun tajusit, että Justus pikkuveli ei jäänytkään sairaalaan, vaan muuttikin meille pysyvästi. Huutopotkuraivarit heti kynnyksellä.😊

Sä rakastit autoja, kuorma-autoja ja kaivinkoneita. Asfalttikoneet olivat suurin fanituksen kohteesi ja olisit voinut istua tienreunassa niitä katselemassa aamusta iltaan ja niin joskus kavereittesi kanssa teitkin. Pelasit myös jääkiekkoa ja rakastit skeittaamista. Halusit olla Peter Pan ja oppia lentämään... Halusit sitä niinkin lujaa, että lentoharjoituksiasi jouduttiin päiväkodissa vähän hillitsemäänkin. Kotona sait lentää vapaaasti..❤️

Ja arvaa mitä Rasmus, mä olen 100% varma, että nyt sä saat lennellä ja liidellä niin vapaasti ja onnellisena, kuin ikinä haluat, eikä sua estä enää kukaan. Sun viimeiseksi fb-kansikuvaksikin jäi..."Fly with me"❤️ ja siitä voit olla varma, että "someday we will fly together..." Someday.

Sä olit luonteeltasi herkkä, hauras, hyväntuulinen sekä kiltti ja kultasydäminen poika. Sä rakastit pyyteettömästi elämää, perhettäsi, eläimiä ja rakkaitasi. Pidit aina heikompien puolta. Lähellesi sä et helposti päästänyt ketään, etkä myöskään kertonut huolistasi tai haaveistasi. Kumpiakin sulla kuitenkin oli, sekä suuria huolia, että ihania haaveita.

Mulla oli onni asua kanssasi kaksi vuotta sitten pieni hetki yhdessä sun pikkuruisessa yksiössäsi Kissanmaalla. Se aika oli haastavaa meille molemmille, mutta näin jälkikäteen ajateltuna äärettömän kallisarvoista ja ihanaa. Sä nautit, kun sun ei tarvinnut olla yksin ja mamma passasi. Kerroit mulle unelmistasi. Sä haaveilit mm. ihanasta tyttöystävästä, jota olisit halunnut pitää kuin kukkaa kämmenellä. Sä olisit ollutkin jollekin ihanalle tytölle täydellinen, rakastava kumppani. Mä tiedän. 

Vaikka me oltiin perheen eron takia fyysisesti erossakin välillä, niin meillä oli sun kanssa aina ainutlaatuinen ja luottamuksellinen yhteys. Sä luotit ja kerroit mulle asioitasi. Tiesit, että ne jäävät vain mulle. Kun sua painettiin maahan, mä yritin viimeiseen asti kannustaa, tukea ja tsempat. Sanoin sulle, että älä välitä idioooteista. Siks varmaan, vaikka mä oon surun ja ikävän musertama, niin mulla on silti samalla myös äärimmäisen rauhallinen olo. Rauha siksi, että mä sydämestäni tiedän olleeni sulle hyvä äiti ja että meillä oli aina rauhallinen sekä hyvä olo olla yhdessä. En ikinä dissannut tai arvostellut sua, etkä sä mua.

Nytkin, vaikka sä lentelet Peter Panina siellä jossain pilvien päällä mä silti tunnen vahvasti, että oot mun lähellä. Sä oot ikuisesti mun sydämessäni, mielessäni, tatuoituna ihollani ja enkelinä olkapäälläni. Tuot mulle paljon surua ja ikävää, mutta myös äärimmäisen paljon vahvuutta. Mä tiedän. Mä tunnen. Me selvitään yhdessä. Suunnaton ikävä sinua Rasmus rakas. ❤️ Rakkaus ei koskaan kuole. 

Rakkaudella, äiti❤️ "

p.s. Olisipa taivaassakin vierailutunnit...❤️

Mä en pelkää...

Hetken aikaa on taas vierähtänyt, kun olen tänne kirjoitellut...Se vaatii oman inspiraationsa ja ajan, että voin täysillä keskittyä ajatuksiini. Niitä hetkiä ei paljoa yksinhuoltajana ole...:) Anyways, tänään sunnuntaina ajattelin jutella vähän tämän hetkisistä fiiliksistä ja niistä tunteidenvuoristoradoista, mitä tällainen dramaattinen ja tuskallisen surullinen tapahtuma tuo mukanaan...En tiedä ovatko nämä ajatukset yleisiä, mutta ne ovat mun fiiliksiäni. Ehkä joku voi samaistuakkin näihin. En tiedä.

Ensimmäisinä päivinä suru-uutisen jälkeen elämä oli kaaosta. Sumua, jossa suru ja viha vuorottelivat vuoronperään. Oli fiilis, että en ikinä tule selviämään tästä. Helposti syyllisti ja vihasi tiettyjä ihmisiä tapahtumasta. Oli raivoa, itkua, vihanpurkamista tiettyjen läheisien päälle. Silloin se tunne oli niin äärettömän voimakas ja muistan edelleenkin sen hetken, kun herättäyäni aamulla itkin hysteerisenä parvekkeella ja raivosin puhelimeen Rasmuksen isälle. Se aika oli kaoottista. Kiitollinen olen siitä, että se vihan ja katkeruuden tunne on jo helpottanut. Nyt osaan ajatella jo vähän järjelläkin, silloin sitä soljui vain edestakaisin, ylös ja alas tuntemuksiensa kanssa. Syyteltiin toisiamme puolin ja toisin. Vaikka sitä syyllistä ei olekkaan. Asiaa ei vaan voinut millään hyväksyä ja sitä yritti taistella ja raivota tuskaansa ulos. Toivon sydämestäni, että en enää ikinä joutuisi elämässäni vastaavanlaiseen tilanteeseen. Se oli kammottavaa aikaa. Lohduttoman raakaa ja rankkaa on myös se, että kun sä soljut noissa vahvoissa aallokoissa, niin samalla sun pitää alkaa hoitamaan käytännönasioita, joita oli paljon. Haasteensa sille teki myös se, että piti tehdä yhteistyötä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa ne välit eivät olleet moniin vuosiin kovin ruusuiset olleet. Oli mentävä yhdessä seurakuntaan, hautaustoimistoon, suunnitella hautajaisia/muistotilaisuutta, valita arkkua, valita uurnaa, valita hautapaikkaa, saattaa rakasta sairaalasta kirkolle, tyhjentää kotia, viettää hautajaisia, valita hautakiveä, tehdä suuria päätöksiä...ym.ym. Mutta me tehtiin se. Yhdessä. Itkettiin ja puhuttiin. Jaettiin juttuja, käsiteltiin menneisyyttä ja saatiin kuin saatiinkin myös välimme paremmiksi. Onnellinen ja kiitollinen olen siitä ja niin olisi Rasmuskin ollut. Harmi, kun hän ei sitä nähnyt..tai ehkä näkikin. <3 Summasummaarum, jos jotain pahaa, niin jotain hyvääkin...

Tällä hetkellä käytännöasiat alkavat olla perunkirjoituksia vaille valmiit. Hyvä niin. Ensikosketus minulle tähän maailmaan...pohjattomaan suruun ja järjestelyihin, mutta hienosti me näistä selvittiin. Ylpeä olen itsestäni ja koko meidän perheestä. Hammastapurren ja kurkkuakuristaen läpi ruljanssin, mutta me tehtiin se!! Rasmus sai kauniit hautajaiset, muistotilaisuuden ja maailman kauneimman leposijan. <3 Ihanaa ja helpottavaa, että käytännönhärdelli alkaa olla loppusilausta vaille valmis. Nyt on jäjellä vain rauha ja suru...<3

Mitkä fiilikset tänään, kun suru-uutisesta on noin 11 viikkoa? 
Noh, täytyy sanoa, että fiilikset vaihtelevat, mutta elämä ja arki jatkuu. Onnekas olen siitä, että mulla on pieni, ihana iltatähti elämässäni, joka on pitänyt tiukasti arjessa ja rutiineissa kiinni. Se on todella tärkeää. Ei suruun voi jäädä piehtaroimaan. Ei se sillä miksikään muutu. Ei sitä pois saa, vaikka sitä kuinka märehtisi. Suru kulkee arjessa ja ilossa mukana, sen kanssa voi elää. Mulla on omat hetkeni, kun annan surun viedä kunnolla mukanaan, mutta niitä mä vietän täysin yksin, silloin kun talo on hiljentynyt. Nekin ovat niitä tärkeitä hetkiä. Niitä hetkiä, jolloin mä tunnen, että Rasmus on tosi lähellä. <3

Muuten meidän elämä ja arki jatkuu niinkuin ennenkin. Meillä on enkeli, joka kulkee ikuisesti tarinassamme mukana, mutta joka tsemppaa meitä vahvasti elämässä eteenpäin ja kulkemaan kohti unelmiamme vahvempina sekä päättäväisempinä kuin koskaan aiemmin. On tullut tunne, että mä olen kohdannut elämässäni sen pahimman pelon ja tunteen, jota äitinä voin ikinä kohdata. Mä en pelkää enää mitään!!! Tai joo, ainoa pelko on se, että jos joutuisin kokemaan tämän uudelleen tai, että jos itselleni tapahtuisi jotain, niin kuka huolehtisi pikkumurustani. Mutta ne ovat ainoat pelkoni. En pelkää enää toisten ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä, jokaisella saa olla omansa ja niitä mahtuu maailmaan, mutta tärkeimpiä ovat vain ne omani, keskityn täysin nyt niihin. En pelkää enää kulkea kohti unelmiani ja haaveitani. En pelkää blokata negatiivia ihmisiä elämästäni. En pelkää olla aidosti minä ja tehdä juuri niitä juttuja täysillä, joita mä rakastan. 

Kun kohtaa jotain näin dramaattista ja shokeeraavaa, niin voisi kuvitella, että omasta itsestään tulisi ehkä jotenkin nöyrempi ja heikompi, mutta päinvastoin. Itse olen kohdannut äärimmäisen vahvuuden. Vahvuuden viedä asioita eteenpäin. Vahvuuden rokata kovempaa, kuin koskaan aiemmin. Olla vahva, muttei kova. Olla vahva, mutta silti kulkea sydän edellä eteenpäin. Tuntea kaiken vahvemmin. En tiedä, saatteko kiinni ajatuksestani, mutta tämä tunne on äärimmäisen voimakas. Tämä vuosi tuli käänteentekeväksi elämässäni, pyöräytti sen ympäri lopullisesti ja näköjään on totta, että elämä etenee seitsemän vuoden sykleissä...Vuosi 2012 teki sen myös. Surullista on se, että näin kamalia asioita pitää tapahtua, että vasta ne saavat heräämään ja tuijottamaan tätä elämää täysin alastomana ja aukinaisena suoraan silmiin. Pelko katoaa ja näkee oman tiensä täysin kirkkaana edessään. 

Mä olen tammikuusta lähtien tehnyt pikkuhiljaa omaa elämäntapamuutostani kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia, joka pitää sisällään monta eri osa-aluetta. Mutta todellakin pikkuhiljaa ja himmaillen. Muuttanut ruokavaliotani puhtaammaksi, lisännyt vedenjuontia, ottanut käyttöön lisäravinteet, joista olen saanut huikean avun hyvinvointiini muuttuneiden elämäntapojeni ohella. Olen aloittanut myös näiden lisäravinteiden suosittelumarkkinoinnin ja alkanut rakentamaan omaa elämääni sekä businesta vahvasti tämän elämäntavan ja tuotteiden ympärille. Miksi puhun siitä tässä yhteydessä on se, että pelko on ollut läsnä myös näihin asioihin liittyen. En ole uskaltanut lähteä markkinoimaan tuotteita ja jakamaan sitä iloa ja hyvää oloani somemaailmassa niin vahvasti ja täysillä, kuin mihin mulla olisi rahkeita. Olen miettinyt, että mitähän vaikka mun facekamutkin miettii, jos alan huutelemaan tätä omaa juttuani oamssakin profiilissani...Miksi hitossa? Mä rakastan tätä elämäntyyliä, näitä kyseisiä tuotteita ja mun perheeni rakastaa niitä...miksi hitossa en siis jakaisi sitä iloa ja kokemustani muillekkin? No siksi, kun mua hävetti ja pelotti. En edes tiedä, että mikä...Sekö, että voisin menettää vaikka facekamujani? :)) So what, se on vaan face, mutta työalusta mulle. VAIN face, ei elämä. Enää ei pelota eikä hävetä mikään. Mä teen tätä työtä saadakseni nauttia Olivian ensimmäisistä vuosista kotona ja tämä työ tekee sen mahdolliseksi. Mä teen tätä, että mä saisin toteuttaa omia ja lasteni unelmia, se on suurin missioni. Mä teen tätä myös Rasmuksen kunniaksi, sillä hän tuki mua 100%:si aina tässä. Mä haluan näyttää myös hänelle tuolla jossain, että mä saan elämäni kunnolla raiteilleen. Mä haluan olla taas se äiti, jolla on varaa, en se äiti, jolla ei ole koskaan yhtään ylimääräistä takataskussa, vaan kaikki menee kädestä suuhun. Mä olen ollut aiemmin menestynyt yrittäjä. Miksi hitossa en voisi olla taas täysin sitä samaa? Se on mun intohimoni ja unelmani. Sitä kohden mä kuljen nyt päättäväisemmin kuin ikinä, koska MÄ EN PELKÄÄ enää. Amen. 

Ihanaa sunnuntaita toivotellen, Satu

Suru on kunniavieras....

Suru ja näin tukahduttavan voimakas sellainen on ollut mulle uusi vieras. Kunniavieraaksi surun tekee se, että ei se lähde pois. Se elää omaa elämäänsä. Joka päivässä ja hengenvedossani mukana, koko loppuelämäni ajan. Se muuntaa vain muotoaan, mutta se leijuu koko ajan jossain. Jonain päivänä vahvempana ja kuristavampana ja jonain toisena päivänä taas kauniina kumpupilvenä auringonsäteiden lomassa. Suru on ja pysyy. Ei sitä pyyhitä pois tietyllä suruajalla tai surutyöllä. Enkä mä edes halua. En mä halua unohtaa rakastani ikinä. Ikuisesti mä tulen olemaan surullinen siitä, että hän ei enää täällä ole. Ei tule enää viestiä: "äiti mä tuun kahville", ei tule enää niitä kahvihetkiä, nauruja ja juttuhetkiä. Ei mitään. On vain muistot ja niitä muistoja mä haluan vaalia, siksi suru on kunniavieraani.

Suru ja sureminen on ollut myös hämmentävää. Se on ollut hämmentävää siksi, että ulkomaailma asettaa sille ilmeisesti tietyt normit siitä, kuinka on sopivaa surra. Saako kuolemasta ja surusta puhua sosiaalisessa mediassa, vai pitäisikö omassa ahdistuksessaan olla vain yksin, ettei vaan kukaan ulkopuolinen ahdistuisi? Mä en välitä normeista. Mä elän ja olen elänyt tätä tuskaani läpi niinkuin musta parhaalta minäkin päivänä on tuntunut. Olen saanut kuulla olevani tosi vahva, kun pystyn jakamaan näitä asioita. Mutta en mä ole. En mä ole kokenut itseäni vahvaksi laisinkaan. Se puhuminen ja tämä kirjoittaminen ovat vaan olleet mulle ne väylät, jotka ovat tuoneet helpotusta. Helpotusta kiven painoon sydämellä ja kuristavan palan tunteeseen kurkussa. Olen avoin, koska se on mun luonteeni. En ikinä pystyisi kaivautumaan johonkin poteroon piiloon, surra, tulla ulos ja sanoa, että nonniiiin homma hoidettu, nyt olen normaali ja surut on surtu. Jollakin voi toimia. Mulla ei. 

Toki elämä jatkuu, vaikka suru mukana kulkeekin. Mä olen aivan sama Satu, kuin ennenkin, mutta mun sydämessä on särö, särö joka ei koskaan korjaudu. Sama Satu, mutta kuitenkin muuttunut. Ne muutokset ovat mun ajatusmaailmassani ja arvoissani, ei siinä persoonassa joka näkyy ulospäin. En mä jää suruuni märehtimään, eikä se näy paljoa enää ulkoisessa käytöksessäni muille. Suru on kuitenkin kunniavieraani, mutta me tapaillaan nykyään vain kaksin. Mä en halua rasittaa sillä muita. Paitsi ehkä tätä blogia...:) Anteeksi.

Ihmiset usein ajattelevat, että kun sä jatkat töitäsi ja touhujasi, vitsailet sekä nauratkin jo, niin vautsi vau mahtavaa, sähän olet jo päässyt lapsesi kuolemasta yli...Yli??? Pääsisitkö sinä siitä yli? Ei siitä yli pääse ikinä, mutta siitä on mentävä läpi. Sen kanssa pitää vaan elää ja se kulkee joka päivässä mukana, vaikka pystyisitkin elämään jo ns. normielämää. Itku ei enää tule joka hetkessä...kyyneleet saattavat nousta silmiin ja pato murtua yllättävistä jutuista ja täysin arvaamattomasti. Tuoksuista, musiikista, muistoista, tapahtumista, toisten ihmisten kommenteista ja sanoista. Mistä milloinkin. Ei sitä ennalta aavista. Se vain tulee. Niinkuin tätä kirjoittaessani. Niinkuin eilen yhdestä laulusta...Niinkuin toissapäivänä jonkun sydämestä Rasmuksen kuvissa.

Suru on kunniavieras. Se kulkee ikuisesti mukana. Joskus se on hiljaa ja toisinaan se antaa kuulua itsestään niin paljon, kun jaksan vain kuunnella. Mun suruni on sellainen. Se elää...

Sanaton....

Juu-u...mun ei ollut tarkoitus jatkaa kirjoituksiani tällaisella aiheella, josta nyt aion kirjottaa, mutta koska tänään tapahtui jotain niiiiin käsittämätöntä, niin mun on aivan pakko purkaa se ulos....

Voitteko kuvitella, että joku oli ilmeisesti ilmiantanut eilisen postaukseni sekä facessa että instassa!!!! Wtf?!?!?! Millainen ihminen tekee näin??? Kertokaa mulle joku viisaampi, että miksi ja kuka saa iloa siitä??? Jos multa kysytään, niin mun vastaukseni on, että hyvin sairas tai kateellinen ihminen...Mä olen todellakin sanaton. Sanaton ihmisten julmuudesta. Täysin käsittämätöntä. Kun tajusin asian tuossa illansuussa, niin sisälläni kiehui...en tiennyt edes, mitä ajatella. Mä vaan kiehuin. Mä tiedän, että tämä sama henkilö tulee lukemaan varmasti tämänkin tekstin...Mutta miksi? Miksi lukea ja tulla tänne uudelleen, jos on jo ollut edellisestä postauksestani noin sekaisin...Pliis, jos saan pyytää, niin pysy pois. Tämä on minun henkilökohtainen blogini. Henkireikäni ja purkautumispaikkani, kuten nyt. Poista minut myös facebook kavereistasi, äläkä seuraa instaani. En halua tuollaisia ihmisiä elämääni. Kiitos.

Mä perustin tämän blogin juurikin siitä syystä, että pääsen purkamaan syvimpiä tuntemuksiani ja helpottamaan omaa tuskaani. En halua kirjoitella faceen tai instaan mitään pitkiä vuodatuksia, koska ensinnäkään kukaan ei niitä jaksaisi lukea ja toisekseen haluan yrittää olla siellä ns. kevyt ja positiivinen, joka perusluonteeltani olenkin. Ei kukaan halua saada siellä eteensä koko ajan mun surujuttujani, eikä kenenkään ole pakko. Siksipä siis tämä blogi. 

Mä olen tässä kahden kuukauden aikana miettinyt paljon...ihmisiä, ihmisten käyttäytymistä, turhista kitisijöitä, negailijoita, kiusaajia, narsisteja, kaksinaamaisia p**seennuolijoita, patologisia valehtelijoita, omaneduntavoittelijoita....ym.ym.

Ja arvatkaapa mitä, mä olen tullut siihen tulokseen, että mä en tarvitse elämääni yhtäkään tällaista (enää). Musta on tullut pienessä ajassa paljon vahvempi ja luottavaisempi siihen kuka mä olen ja mitä mä haluan. Mun on paljon helpompi blokata ja työntää kaikki ylimääräinen ja yhtäänkään ahdistava tai mun mielenrauhaa häiritsevä asia/ihminen pois mun elämästäni. On todellakin siivouksen aika. En osannut aiemmin sitä, annoin liika siimaa pahoillekkin ihmisille elämässäni...Mutta se on nyt loppu. Ja tiedättekö mitä, mä olen tästä äärettömän onnellinen. Näen kaikki nyt niiiin selkeästi. Mutta silti aion pysyä hyvänä ja kilttinä. Ei musta mitään katkeraa räyhääjää tule. Musta tulee vaan huomattavasti paljon selkeämpi elämässäni ja päätöksissäni. Elämä on tässä ja nyt. Mun tärkein tehtäväni on tehdä siitä just sellainen, kun mä itse ja mun lapset haluaa. Se on tärkeintä. Ei enää mikään muu. 

Palatakseni vielä noihin tämän päivän tapahtumiin, niin mun tarvitsee sanoa, että mitä ihmeen syytä jollakin on tehdä tuollaista. Mun edellinen postaukseni oli rehellinen kuvaus mun synkimmästä päivästä elämässäni ikinä. Se oli täyttä totta. Sen kirjoittaminen otti helvetin koville, mutta mä halusin tehdä sen siitäkin syystä, että se jää ikuiseksi muitoksi tänne ja se on tämän blogin pohja, syy miksi tätä kirjoitan. Kunnianosoitus rakkaalle lapselleni. Mä en hae tällä blogilla minkäänlaista sääliä tai huomioita, mutta mä toivon, että tämä joskus antaisi jotain ajattelemisen aihetta...Vaikka edes siitä, kuinka kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Antakaa elämälle ja rakkaimmillinne kaikkenne. Älkää menkö vihoissa nukkumaan ja olkaa ystävällisiä AINA!!! 

Ei mun elämä kaadu, jos en voi linkittää blogiani somessa, jonkun tietyn ihmisen toiveesta. Ei todellakaan. Ja mä tiedän, että karma hoitaa homman ja paha saa aina palkkansa. Silti toivon, että sä et ikinä menetä omaa lastasi ja joudu käymään tuskaa ja surua läpi yksin, niinkuin minä. Toivon ainoastaan, että luot syvän katseen peiliin ja kysyt itseltäsi, että mikä siinä MINUN ja perheeni kamalimmassa päivässä sinua niin pahasti riipaisi, että koit kunniatehtäväksesi rutistaa minun paljon voimaa sekä rohkeutta vaatinut kirjoitukseni ja viskata se kylmänviileästi roskakoriin...Ja juu, kyllä se satutti ja itketti mua lisää...Toivottavasti sinä kuitenkin nukut yösi hyvin. Kaikkea hyvää, Satu 

Loppuelämän ensimmäinen päivä...

Se oli kaunis, aurinkoinen toukokuun lauantai noin kahdeksan viikkoa sitten...18.5.2019, - päivä joka muutti koko loppuelämäni. Odottelin ystävää kyläilemään viikonlopuksi meille...Aamurutiinit olivat normaalit...valmistelin aamusmoothiet ja lusikoin Olivialle kaurapuurot. Suunnitelmissa oli lähteä kohti IKEAa viettämään päivää, hakemaan ideoita ja popsimaan lihapullia, kunhan vaan ystäväni saapuisi ja noukkisi meidät kyytiin. Laitoin meitä tyttöjä valmiiksi ja pyöräytin kaurakeksejäkin, joita olin tehnyt viimeksi varmaan jossain yläasteen kotitaloustunnilla. :) Nooo, niistä tuli sellaisia pizzapohjan kokoisia...Nauratti vaan. Oli hyvä fiilis ja muutamat selfietkin taisin jakaa faceen sekä instaan smoothieni kanssa. Meillä ei hirmu usein käy ystäviä yökyläilemässä, joten innolla odottelin juttuseuraa ja muutenkin ystäväni hersyvän hauskaa seuraa. <3

IKEAn reissuun päästiin ja oli tosi virkistävää päästä välillä kotinurkista tuulettumaan sekä bongailemaan ihania sisustusideoita. Tein liveäkin faceen sieltä, höpöteltiin ja hölmöiltiin. Olivia pääsi popsimaan eka kertaa IKEAn lihapullia ja rakastui heti. Lähdettiin lounaan jälkeen vielä koluamaan alakertaa läpi...Nappailin itselleni ne aina pakolliset vaniljaiset tuikkukynttilät, joita rakastan yli kaiken ja taisi sieltä tarttua mukaan myös muotit mehujäille, leikkuulauta ja servettejä. Sitten siinä puoli viiden hujakoilla iski hirmuinen väsymys ja Oliviankin yhteistyökyky alkoi olla jo loppumaisillaan. Jätettiin ystäväni vielä tutkimaan ihanuuksia ja lähdettiin kohti kassoja. Niin vahva tunne oli siitä, että haluan jo pihalle tuulettumaan. Silloin en sitä sen kummemmin ajatellut, mutta jälkikäteen näistä hetkistäkin muodostui mulle tosi merkittäviä...Painelin ekaa kertaa elämässäni maksamaan itsepalvelukassallekkin. Yhteen tuttavaankin pikaisesti törmättiin siinä kassajonossa. Maksoin ostokseni klo: 16.45.

Ystäväni selviydyttyä myös ohi kassoista ostoksineen, lähdettiin köröttelemään kohti kotia saunaksi kuumentuneessa autossa ja auringon porottaessa. Pian oltiinkin kotona. Olivialle päivällistä, vähän lepoa ja pizzaa valmistelemaan. IKEAn jälkeen oli kyllä semmoinen olo, että ei oltaisi kukaan enää jäksettu mitään. Lepäilin kuitenkin hetken ja päivittelin instaani...Quote of the day sanoi sinä lauantai-iltana päivityksessä näin: "So, I close my eyes to old ends. And open my heart to new beginnings". Aavistinko? En todellakaan....
Pizza sujahti uuniin siinä kahdeksan hujakoilla. Menin istuskelemaan parvekkeelle ja odottelemaan sen paistumista. Siellä nauttiessani kesäillasta chillaillen huomasin etupihallamme liikehdintää. Asutaan kerrostalossa, mutta aivan alakerroksissa....Noooo, siellä käveli kaksi virkapukuista poliisia kohti meidän rappua ja alaovea, seurassaan joku kolmas siviiliasuinen mies. Ehdin ajatella, että mitähän hittoo, kellehhän noi menee ja mitähän joku on tehnyt... Kunnes kuulen sisältä, että se on meidän ovisummeri joka soi...Iski hirmuinen paniikki päälle. Ryntäsin sydänpamppaillen sisälle ja huusin ystävälleni, että ne on poliisit...ja että mitähän hittoo mä olen tehnyt, samalla kuitenkin tajuten, että luurangot eivät kolisseet mun kaapeissani, puhdas omatunto kaikesta. Sen tajuttuani ehdin siinä muutaman minuutin aikana jo sanoa ystävälleni, että ei kai vaan Rasmukselle ole tapahtunut mitään....Sitten ovikello soi!!!

Poliisit tiedustelivat olinko minä Satu... ja olinhan minä. Pyysivät päästä sisään juttelemaan. Siinä vaiheessa jo tuijotin pitkää poliisia syvälle silmiin ja tivasin: "Onko Rasmukselle tapahtunut jotain?!!" Hän rauhallisesti ohjasi minut makuuhuoneen sängylle istumaan ja sanoi, että jutellaan täällä. Ystäväni oli Olivian kanssa olohuoneessa..Mä istun sängynreunalla ja tuijotan kolmea miestä, joista yhden huomaankin jo olevan pappi. Sitten se uutinen tulee...(nytkin nousee kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessani ja kurkkua kuristaa...)
"Meillä on sinulle todella surullisia uutisia...." Tästä hetkestä en muista selkeästi mitään. kaikki sanat humisivat toisesta korvasta ulos ja kyyneleet virtasivat vuolaana poskille. Muistan sanoneeni, että tätä me oltiin pelätty...Elihän Rasmus koko ajan niin vähän kuin "candle in the wind"...Äärirajoilla, uhmaten elämää. Välillä liekki ja palo suuressa loistossaan ja sitten taas hetken päästä tuli heikosti lepattaen. Rasmus oli menehtynyt klo:16.48 junaonnettomuudessa täällä Tampereella....:((((( Mun esikoiseni. Mun ensimmäinen vauvani. En pääsisi rutistamaan häntä enää koskaan. En tsemppaamaan. En tukemaan huonoilla hetkillä. En mitään. En yhtään mitään. Elämäni kamalin, kammottavin ja pelottavin hetki...josta en juuri muista mitään. Entinen elämä päättyi sinä lauantaina ja alkoi uusi elämä, ikuinen suru ja tuska mukana olkapäällä....Loppuelämän ensimmäinen päivä. Olin menettänyt rakkaista rakkaimman lapseni. :(((( Ei sitä voinut, eikä kyennyt ymmärtämään. Itkusta ei tullut loppua, ei millään. Keräsin kuitenkin itseni ja sain soitettua Rasmuksen isälle. Järkyttävin puhelu ikinä....:(((( Ei taidettu paljoa puhua. Se oli itkua, parkua ja huutoa "miksiiiiiiii"....
Rasmuksen sisaruksille päätettiin kertoa seuraavana päivänä, koska Peppi oli silloin rippileirillä. Vaikea päätös sekin, kun olisi tehnyt mieli huutaa tuska ulos koko maailmalle, mutta olin hiljaa, koska lasten kuului saada tietää ennen muita. Sunnuntaina sitten kokoonnuttiin tähän meille...ja huh huh....se tuska ja kipu esikoisen kuolemasta ja siihen lisättynä vielä lasten lohduton itku, suru ja huuto....Silloin kävi mielessä, että tästä en tule selviämään ikinä. Mutta se oli vasta loppuelämäni ensimmäinen päivä....

Haluan kirjoittaa näitä muistoja tänne aika tarkastikkin, koska mä haluan, että ne säilyvät täällä ja luulen, että tästä blogista tulee olemaan suuri apu tässä surumatkallani. Pääsen purkamaan tunteitani ja ajatuksiani jonnekkin, kun ei niitä aina voi ystävienkään niskaan kaataa. Toivoisin myös, että tästä voisi olla apua jollekkin saman kokeneelle, jos ei muuten, niin edes siten, että mä tiedän miltä susta tuntuu...Ei sitä tunnetta voi tietää kukaan muu, kuin lapsensa menettänyt. Suru on ikuista, mutta muuttaa muotoaan, kun aikaa kuluu. Niin se on. Ei ole suruaikaa, ei surutyötä. Suru on ja pysyy, se elää ikuisesti tässä meidän arjessa mukana.

Tämä oli pelottava teksti kirjoittaa...mutta olen onnellinen, että sain sen vihdoinkin ulos. Kiitos, jos jaksoit lukea. <3 Ihanaa viikonalkua ja maanantaita toivotellen, Satu

Hmmmm...

Mistähän sitä lähtisi liikkeelle...? Mitähän kertoisin teille ensimmäisenä...? Tekisi mieli huutaa ja suunnilleen oksentaa tähän heti ekana se suurin syy, mikä sai minut taas bloggaamisen ja lähinnä kirjoittamisen aloittamaan, mutta mä palaan siihen myöhemmin ja varmasti monia monia kertoja...

Anyways, ajattelin että ehkä olisi kuitenkin kivoin ja asiallisin tapa aloittaa uutta blogia pienellä esittelyllä...Eli let`s go!!

Mä olen tosiaan Satu ja pienen (maailman ihanimman) puolitoistavuotiaan Olivia-tyttösen yksinhuoltajaäippä Tampereelta. Vahvasti arkeemme kuuluvat myös rakkaat lapseni aiemmasta avioliitostani; Peppi 15v, Justus 19v ja myös enkelipoikani Rasmus 20v. Suunnattoman onnellinen ja ylpeä olen tästä jengistäni. Elämä pyörii vahvasti perheen ympärillä, sillä olenhan vielä myös hoitovapaalla ja suunnitelmissa olisi olla vielä ainakin vuosi. Ihana nauttia iltatähdestä kaikessa rauhassa ja onhan tämä äidiksi tulokin näillä ns. kypsilläpäivillä ollut varsinainen ihme, joten nyt nautitaan sitten satasella. Työelämään ehtii vielä kyllä, jos huolitaan...;)) Sen näkee sitten joskus.

Itse olen perusluonteeltani hyvin intuitiivinen, avoin, kiltti ja iloinen tyyppi. Negatiivisuutta, "turhasta" valittamista, ja kiusaamista kaikissa muodoissaan vihaan yli kaiken. Matkustelua, erilaisia kulttuureja, kokonaisvaltaista hyvinvointia ja kauniita asioita ympärilläni rakastan! En stressaa pahemmin huomisesta, sillä se ei sitä miksikään muuta, vaikka kuinka stressaisin ja huolta kantaisin. Yritän elää tässä hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä täysillä. Live in the moment. Be kind. Be positive. Mun mottojani. Jollekkin ehkä hankala elää näin, mutta ei enää mulle. Kun elämässään on menettänyt PALJON, niin ajatusmaailma muuttuu. Alkaa arvostamaan elämää, pieniä asioita, nauttimaan pienistä kauniista asioista ympärillään. Eletään vaatimattomasti, mutta se on minun valintani. Voisin tahkoa niskalimassa vaikkapa entisessä ammatissani hammashoitajana ja raahata Olivian päiväkotiin linnunlaulun aikaan sekä raahautua kotiin illansuussa rättiväsyneenä tekemään kaikki kotityöt työpäivän jälkeen yksin ja viettää muutaman tunnin pikkuiseni kanssa...Mutta ei. Se ei ole enää mun juttuni. Olen ruuhkavuoteni jo elänyt. Nyt arvostan eri asioita. Ihanaa elää rauhassa ja nauttia Olivian kanssa täysipainoisesti jokaisesta päivästä, kun se mahdollisuus meille täällä Suomessa suodaan. Kiitollinen olen joka hetkesta, joka päivästä. Rahallisesti kituuttamista, mutta siihen olen jo tottunut Turkin vuosinanikin. Raha ei merkkaa enää. Tärkeintä on onnellinen ja rauhallinen elämä. Kärsivälliseksikin oppii, kun opettelee ja on pakko. Ei voi hankkia kaikkea, mitä tarvittaisiin tai haluttaisiin, eikä matkustella, mutta meillä on hyvä olla ja katto päänpäällä, se riittää nyt. Feeling happy and good! Toivottavasti osaan siirtää tämän ajattelutavan myös lapsilleni...

Blogin pitäminen vaatii hieman vielä harjoittelua ja muistin verestämistä, että kuinkas tämä blogger nyt toimikaan, mutta täältä tullaan kyllä...;) hitaasti ja varmasti. Kuviakaan en osaa vielä lisätä, kun en muista, enkä nyt ehdi harjoittelemaan, mut kyl tää tästä...;))

Ihanaa iltaa sulle <3 kivaa, kun eksyit tänne. Mä lähden nyt laittamaan pikkupilttiä yöpuulle. See u soon, Satu

Tästä se taas lähtee...

Heissan,ja lämpimästi tervetuloa uuden blogini pariin. Kauan olen tämän perustamista harkinnut ja tänään on sitten näköjään SE suuri päivä, kun saan tämän vihdoin potkaistua alulle. 

Blogimaailma on minulle tuttu vuosien takaa, mutta taitaa olla jo viisi vuotta siitä, kun viimeksi vanhaa blogiani päivittelin. Ilomielin olisin jatkanut saman tutun blogin päivitystä, mutta salasanat ym. jo unohduksissa, joten käännänpä sitten kunnolla aivan uuden sivun ja aloitan alusta. 

Tästä blogista tulee todennäköisesti hyvin päiväkirjamainen ja se paikka, johon puran ajatuksiani...Paljon on tapahtunut viidessä vuodessa ja paljon on myös mielellä...Katsotaan, mitä tästä tulee. Osaanko edes enää...Let's see. 

Ihanaa tiistaita toivotellen, Satu