Suru on kunniavieras....

Suru ja näin tukahduttavan voimakas sellainen on ollut mulle uusi vieras. Kunniavieraaksi surun tekee se, että ei se lähde pois. Se elää omaa elämäänsä. Joka päivässä ja hengenvedossani mukana, koko loppuelämäni ajan. Se muuntaa vain muotoaan, mutta se leijuu koko ajan jossain. Jonain päivänä vahvempana ja kuristavampana ja jonain toisena päivänä taas kauniina kumpupilvenä auringonsäteiden lomassa. Suru on ja pysyy. Ei sitä pyyhitä pois tietyllä suruajalla tai surutyöllä. Enkä mä edes halua. En mä halua unohtaa rakastani ikinä. Ikuisesti mä tulen olemaan surullinen siitä, että hän ei enää täällä ole. Ei tule enää viestiä: "äiti mä tuun kahville", ei tule enää niitä kahvihetkiä, nauruja ja juttuhetkiä. Ei mitään. On vain muistot ja niitä muistoja mä haluan vaalia, siksi suru on kunniavieraani.

Suru ja sureminen on ollut myös hämmentävää. Se on ollut hämmentävää siksi, että ulkomaailma asettaa sille ilmeisesti tietyt normit siitä, kuinka on sopivaa surra. Saako kuolemasta ja surusta puhua sosiaalisessa mediassa, vai pitäisikö omassa ahdistuksessaan olla vain yksin, ettei vaan kukaan ulkopuolinen ahdistuisi? Mä en välitä normeista. Mä elän ja olen elänyt tätä tuskaani läpi niinkuin musta parhaalta minäkin päivänä on tuntunut. Olen saanut kuulla olevani tosi vahva, kun pystyn jakamaan näitä asioita. Mutta en mä ole. En mä ole kokenut itseäni vahvaksi laisinkaan. Se puhuminen ja tämä kirjoittaminen ovat vaan olleet mulle ne väylät, jotka ovat tuoneet helpotusta. Helpotusta kiven painoon sydämellä ja kuristavan palan tunteeseen kurkussa. Olen avoin, koska se on mun luonteeni. En ikinä pystyisi kaivautumaan johonkin poteroon piiloon, surra, tulla ulos ja sanoa, että nonniiiin homma hoidettu, nyt olen normaali ja surut on surtu. Jollakin voi toimia. Mulla ei. 

Toki elämä jatkuu, vaikka suru mukana kulkeekin. Mä olen aivan sama Satu, kuin ennenkin, mutta mun sydämessä on särö, särö joka ei koskaan korjaudu. Sama Satu, mutta kuitenkin muuttunut. Ne muutokset ovat mun ajatusmaailmassani ja arvoissani, ei siinä persoonassa joka näkyy ulospäin. En mä jää suruuni märehtimään, eikä se näy paljoa enää ulkoisessa käytöksessäni muille. Suru on kuitenkin kunniavieraani, mutta me tapaillaan nykyään vain kaksin. Mä en halua rasittaa sillä muita. Paitsi ehkä tätä blogia...:) Anteeksi.

Ihmiset usein ajattelevat, että kun sä jatkat töitäsi ja touhujasi, vitsailet sekä nauratkin jo, niin vautsi vau mahtavaa, sähän olet jo päässyt lapsesi kuolemasta yli...Yli??? Pääsisitkö sinä siitä yli? Ei siitä yli pääse ikinä, mutta siitä on mentävä läpi. Sen kanssa pitää vaan elää ja se kulkee joka päivässä mukana, vaikka pystyisitkin elämään jo ns. normielämää. Itku ei enää tule joka hetkessä...kyyneleet saattavat nousta silmiin ja pato murtua yllättävistä jutuista ja täysin arvaamattomasti. Tuoksuista, musiikista, muistoista, tapahtumista, toisten ihmisten kommenteista ja sanoista. Mistä milloinkin. Ei sitä ennalta aavista. Se vain tulee. Niinkuin tätä kirjoittaessani. Niinkuin eilen yhdestä laulusta...Niinkuin toissapäivänä jonkun sydämestä Rasmuksen kuvissa.

Suru on kunniavieras. Se kulkee ikuisesti mukana. Joskus se on hiljaa ja toisinaan se antaa kuulua itsestään niin paljon, kun jaksan vain kuunnella. Mun suruni on sellainen. Se elää...

Sanaton....

Juu-u...mun ei ollut tarkoitus jatkaa kirjoituksiani tällaisella aiheella, josta nyt aion kirjottaa, mutta koska tänään tapahtui jotain niiiiin käsittämätöntä, niin mun on aivan pakko purkaa se ulos....

Voitteko kuvitella, että joku oli ilmeisesti ilmiantanut eilisen postaukseni sekä facessa että instassa!!!! Wtf?!?!?! Millainen ihminen tekee näin??? Kertokaa mulle joku viisaampi, että miksi ja kuka saa iloa siitä??? Jos multa kysytään, niin mun vastaukseni on, että hyvin sairas tai kateellinen ihminen...Mä olen todellakin sanaton. Sanaton ihmisten julmuudesta. Täysin käsittämätöntä. Kun tajusin asian tuossa illansuussa, niin sisälläni kiehui...en tiennyt edes, mitä ajatella. Mä vaan kiehuin. Mä tiedän, että tämä sama henkilö tulee lukemaan varmasti tämänkin tekstin...Mutta miksi? Miksi lukea ja tulla tänne uudelleen, jos on jo ollut edellisestä postauksestani noin sekaisin...Pliis, jos saan pyytää, niin pysy pois. Tämä on minun henkilökohtainen blogini. Henkireikäni ja purkautumispaikkani, kuten nyt. Poista minut myös facebook kavereistasi, äläkä seuraa instaani. En halua tuollaisia ihmisiä elämääni. Kiitos.

Mä perustin tämän blogin juurikin siitä syystä, että pääsen purkamaan syvimpiä tuntemuksiani ja helpottamaan omaa tuskaani. En halua kirjoitella faceen tai instaan mitään pitkiä vuodatuksia, koska ensinnäkään kukaan ei niitä jaksaisi lukea ja toisekseen haluan yrittää olla siellä ns. kevyt ja positiivinen, joka perusluonteeltani olenkin. Ei kukaan halua saada siellä eteensä koko ajan mun surujuttujani, eikä kenenkään ole pakko. Siksipä siis tämä blogi. 

Mä olen tässä kahden kuukauden aikana miettinyt paljon...ihmisiä, ihmisten käyttäytymistä, turhista kitisijöitä, negailijoita, kiusaajia, narsisteja, kaksinaamaisia p**seennuolijoita, patologisia valehtelijoita, omaneduntavoittelijoita....ym.ym.

Ja arvatkaapa mitä, mä olen tullut siihen tulokseen, että mä en tarvitse elämääni yhtäkään tällaista (enää). Musta on tullut pienessä ajassa paljon vahvempi ja luottavaisempi siihen kuka mä olen ja mitä mä haluan. Mun on paljon helpompi blokata ja työntää kaikki ylimääräinen ja yhtäänkään ahdistava tai mun mielenrauhaa häiritsevä asia/ihminen pois mun elämästäni. On todellakin siivouksen aika. En osannut aiemmin sitä, annoin liika siimaa pahoillekkin ihmisille elämässäni...Mutta se on nyt loppu. Ja tiedättekö mitä, mä olen tästä äärettömän onnellinen. Näen kaikki nyt niiiin selkeästi. Mutta silti aion pysyä hyvänä ja kilttinä. Ei musta mitään katkeraa räyhääjää tule. Musta tulee vaan huomattavasti paljon selkeämpi elämässäni ja päätöksissäni. Elämä on tässä ja nyt. Mun tärkein tehtäväni on tehdä siitä just sellainen, kun mä itse ja mun lapset haluaa. Se on tärkeintä. Ei enää mikään muu. 

Palatakseni vielä noihin tämän päivän tapahtumiin, niin mun tarvitsee sanoa, että mitä ihmeen syytä jollakin on tehdä tuollaista. Mun edellinen postaukseni oli rehellinen kuvaus mun synkimmästä päivästä elämässäni ikinä. Se oli täyttä totta. Sen kirjoittaminen otti helvetin koville, mutta mä halusin tehdä sen siitäkin syystä, että se jää ikuiseksi muitoksi tänne ja se on tämän blogin pohja, syy miksi tätä kirjoitan. Kunnianosoitus rakkaalle lapselleni. Mä en hae tällä blogilla minkäänlaista sääliä tai huomioita, mutta mä toivon, että tämä joskus antaisi jotain ajattelemisen aihetta...Vaikka edes siitä, kuinka kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Antakaa elämälle ja rakkaimmillinne kaikkenne. Älkää menkö vihoissa nukkumaan ja olkaa ystävällisiä AINA!!! 

Ei mun elämä kaadu, jos en voi linkittää blogiani somessa, jonkun tietyn ihmisen toiveesta. Ei todellakaan. Ja mä tiedän, että karma hoitaa homman ja paha saa aina palkkansa. Silti toivon, että sä et ikinä menetä omaa lastasi ja joudu käymään tuskaa ja surua läpi yksin, niinkuin minä. Toivon ainoastaan, että luot syvän katseen peiliin ja kysyt itseltäsi, että mikä siinä MINUN ja perheeni kamalimmassa päivässä sinua niin pahasti riipaisi, että koit kunniatehtäväksesi rutistaa minun paljon voimaa sekä rohkeutta vaatinut kirjoitukseni ja viskata se kylmänviileästi roskakoriin...Ja juu, kyllä se satutti ja itketti mua lisää...Toivottavasti sinä kuitenkin nukut yösi hyvin. Kaikkea hyvää, Satu 

Loppuelämän ensimmäinen päivä...

Se oli kaunis, aurinkoinen toukokuun lauantai noin kahdeksan viikkoa sitten...18.5.2019, - päivä joka muutti koko loppuelämäni. Odottelin ystävää kyläilemään viikonlopuksi meille...Aamurutiinit olivat normaalit...valmistelin aamusmoothiet ja lusikoin Olivialle kaurapuurot. Suunnitelmissa oli lähteä kohti IKEAa viettämään päivää, hakemaan ideoita ja popsimaan lihapullia, kunhan vaan ystäväni saapuisi ja noukkisi meidät kyytiin. Laitoin meitä tyttöjä valmiiksi ja pyöräytin kaurakeksejäkin, joita olin tehnyt viimeksi varmaan jossain yläasteen kotitaloustunnilla. :) Nooo, niistä tuli sellaisia pizzapohjan kokoisia...Nauratti vaan. Oli hyvä fiilis ja muutamat selfietkin taisin jakaa faceen sekä instaan smoothieni kanssa. Meillä ei hirmu usein käy ystäviä yökyläilemässä, joten innolla odottelin juttuseuraa ja muutenkin ystäväni hersyvän hauskaa seuraa. <3

IKEAn reissuun päästiin ja oli tosi virkistävää päästä välillä kotinurkista tuulettumaan sekä bongailemaan ihania sisustusideoita. Tein liveäkin faceen sieltä, höpöteltiin ja hölmöiltiin. Olivia pääsi popsimaan eka kertaa IKEAn lihapullia ja rakastui heti. Lähdettiin lounaan jälkeen vielä koluamaan alakertaa läpi...Nappailin itselleni ne aina pakolliset vaniljaiset tuikkukynttilät, joita rakastan yli kaiken ja taisi sieltä tarttua mukaan myös muotit mehujäille, leikkuulauta ja servettejä. Sitten siinä puoli viiden hujakoilla iski hirmuinen väsymys ja Oliviankin yhteistyökyky alkoi olla jo loppumaisillaan. Jätettiin ystäväni vielä tutkimaan ihanuuksia ja lähdettiin kohti kassoja. Niin vahva tunne oli siitä, että haluan jo pihalle tuulettumaan. Silloin en sitä sen kummemmin ajatellut, mutta jälkikäteen näistä hetkistäkin muodostui mulle tosi merkittäviä...Painelin ekaa kertaa elämässäni maksamaan itsepalvelukassallekkin. Yhteen tuttavaankin pikaisesti törmättiin siinä kassajonossa. Maksoin ostokseni klo: 16.45.

Ystäväni selviydyttyä myös ohi kassoista ostoksineen, lähdettiin köröttelemään kohti kotia saunaksi kuumentuneessa autossa ja auringon porottaessa. Pian oltiinkin kotona. Olivialle päivällistä, vähän lepoa ja pizzaa valmistelemaan. IKEAn jälkeen oli kyllä semmoinen olo, että ei oltaisi kukaan enää jäksettu mitään. Lepäilin kuitenkin hetken ja päivittelin instaani...Quote of the day sanoi sinä lauantai-iltana päivityksessä näin: "So, I close my eyes to old ends. And open my heart to new beginnings". Aavistinko? En todellakaan....
Pizza sujahti uuniin siinä kahdeksan hujakoilla. Menin istuskelemaan parvekkeelle ja odottelemaan sen paistumista. Siellä nauttiessani kesäillasta chillaillen huomasin etupihallamme liikehdintää. Asutaan kerrostalossa, mutta aivan alakerroksissa....Noooo, siellä käveli kaksi virkapukuista poliisia kohti meidän rappua ja alaovea, seurassaan joku kolmas siviiliasuinen mies. Ehdin ajatella, että mitähän hittoo, kellehhän noi menee ja mitähän joku on tehnyt... Kunnes kuulen sisältä, että se on meidän ovisummeri joka soi...Iski hirmuinen paniikki päälle. Ryntäsin sydänpamppaillen sisälle ja huusin ystävälleni, että ne on poliisit...ja että mitähän hittoo mä olen tehnyt, samalla kuitenkin tajuten, että luurangot eivät kolisseet mun kaapeissani, puhdas omatunto kaikesta. Sen tajuttuani ehdin siinä muutaman minuutin aikana jo sanoa ystävälleni, että ei kai vaan Rasmukselle ole tapahtunut mitään....Sitten ovikello soi!!!

Poliisit tiedustelivat olinko minä Satu... ja olinhan minä. Pyysivät päästä sisään juttelemaan. Siinä vaiheessa jo tuijotin pitkää poliisia syvälle silmiin ja tivasin: "Onko Rasmukselle tapahtunut jotain?!!" Hän rauhallisesti ohjasi minut makuuhuoneen sängylle istumaan ja sanoi, että jutellaan täällä. Ystäväni oli Olivian kanssa olohuoneessa..Mä istun sängynreunalla ja tuijotan kolmea miestä, joista yhden huomaankin jo olevan pappi. Sitten se uutinen tulee...(nytkin nousee kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessani ja kurkkua kuristaa...)
"Meillä on sinulle todella surullisia uutisia...." Tästä hetkestä en muista selkeästi mitään. kaikki sanat humisivat toisesta korvasta ulos ja kyyneleet virtasivat vuolaana poskille. Muistan sanoneeni, että tätä me oltiin pelätty...Elihän Rasmus koko ajan niin vähän kuin "candle in the wind"...Äärirajoilla, uhmaten elämää. Välillä liekki ja palo suuressa loistossaan ja sitten taas hetken päästä tuli heikosti lepattaen. Rasmus oli menehtynyt klo:16.48 junaonnettomuudessa täällä Tampereella....:((((( Mun esikoiseni. Mun ensimmäinen vauvani. En pääsisi rutistamaan häntä enää koskaan. En tsemppaamaan. En tukemaan huonoilla hetkillä. En mitään. En yhtään mitään. Elämäni kamalin, kammottavin ja pelottavin hetki...josta en juuri muista mitään. Entinen elämä päättyi sinä lauantaina ja alkoi uusi elämä, ikuinen suru ja tuska mukana olkapäällä....Loppuelämän ensimmäinen päivä. Olin menettänyt rakkaista rakkaimman lapseni. :(((( Ei sitä voinut, eikä kyennyt ymmärtämään. Itkusta ei tullut loppua, ei millään. Keräsin kuitenkin itseni ja sain soitettua Rasmuksen isälle. Järkyttävin puhelu ikinä....:(((( Ei taidettu paljoa puhua. Se oli itkua, parkua ja huutoa "miksiiiiiiii"....
Rasmuksen sisaruksille päätettiin kertoa seuraavana päivänä, koska Peppi oli silloin rippileirillä. Vaikea päätös sekin, kun olisi tehnyt mieli huutaa tuska ulos koko maailmalle, mutta olin hiljaa, koska lasten kuului saada tietää ennen muita. Sunnuntaina sitten kokoonnuttiin tähän meille...ja huh huh....se tuska ja kipu esikoisen kuolemasta ja siihen lisättynä vielä lasten lohduton itku, suru ja huuto....Silloin kävi mielessä, että tästä en tule selviämään ikinä. Mutta se oli vasta loppuelämäni ensimmäinen päivä....

Haluan kirjoittaa näitä muistoja tänne aika tarkastikkin, koska mä haluan, että ne säilyvät täällä ja luulen, että tästä blogista tulee olemaan suuri apu tässä surumatkallani. Pääsen purkamaan tunteitani ja ajatuksiani jonnekkin, kun ei niitä aina voi ystävienkään niskaan kaataa. Toivoisin myös, että tästä voisi olla apua jollekkin saman kokeneelle, jos ei muuten, niin edes siten, että mä tiedän miltä susta tuntuu...Ei sitä tunnetta voi tietää kukaan muu, kuin lapsensa menettänyt. Suru on ikuista, mutta muuttaa muotoaan, kun aikaa kuluu. Niin se on. Ei ole suruaikaa, ei surutyötä. Suru on ja pysyy, se elää ikuisesti tässä meidän arjessa mukana.

Tämä oli pelottava teksti kirjoittaa...mutta olen onnellinen, että sain sen vihdoinkin ulos. Kiitos, jos jaksoit lukea. <3 Ihanaa viikonalkua ja maanantaita toivotellen, Satu

Hmmmm...

Mistähän sitä lähtisi liikkeelle...? Mitähän kertoisin teille ensimmäisenä...? Tekisi mieli huutaa ja suunnilleen oksentaa tähän heti ekana se suurin syy, mikä sai minut taas bloggaamisen ja lähinnä kirjoittamisen aloittamaan, mutta mä palaan siihen myöhemmin ja varmasti monia monia kertoja...

Anyways, ajattelin että ehkä olisi kuitenkin kivoin ja asiallisin tapa aloittaa uutta blogia pienellä esittelyllä...Eli let`s go!!

Mä olen tosiaan Satu ja pienen (maailman ihanimman) puolitoistavuotiaan Olivia-tyttösen yksinhuoltajaäippä Tampereelta. Vahvasti arkeemme kuuluvat myös rakkaat lapseni aiemmasta avioliitostani; Peppi 15v, Justus 19v ja myös enkelipoikani Rasmus 20v. Suunnattoman onnellinen ja ylpeä olen tästä jengistäni. Elämä pyörii vahvasti perheen ympärillä, sillä olenhan vielä myös hoitovapaalla ja suunnitelmissa olisi olla vielä ainakin vuosi. Ihana nauttia iltatähdestä kaikessa rauhassa ja onhan tämä äidiksi tulokin näillä ns. kypsilläpäivillä ollut varsinainen ihme, joten nyt nautitaan sitten satasella. Työelämään ehtii vielä kyllä, jos huolitaan...;)) Sen näkee sitten joskus.

Itse olen perusluonteeltani hyvin intuitiivinen, avoin, kiltti ja iloinen tyyppi. Negatiivisuutta, "turhasta" valittamista, ja kiusaamista kaikissa muodoissaan vihaan yli kaiken. Matkustelua, erilaisia kulttuureja, kokonaisvaltaista hyvinvointia ja kauniita asioita ympärilläni rakastan! En stressaa pahemmin huomisesta, sillä se ei sitä miksikään muuta, vaikka kuinka stressaisin ja huolta kantaisin. Yritän elää tässä hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä täysillä. Live in the moment. Be kind. Be positive. Mun mottojani. Jollekkin ehkä hankala elää näin, mutta ei enää mulle. Kun elämässään on menettänyt PALJON, niin ajatusmaailma muuttuu. Alkaa arvostamaan elämää, pieniä asioita, nauttimaan pienistä kauniista asioista ympärillään. Eletään vaatimattomasti, mutta se on minun valintani. Voisin tahkoa niskalimassa vaikkapa entisessä ammatissani hammashoitajana ja raahata Olivian päiväkotiin linnunlaulun aikaan sekä raahautua kotiin illansuussa rättiväsyneenä tekemään kaikki kotityöt työpäivän jälkeen yksin ja viettää muutaman tunnin pikkuiseni kanssa...Mutta ei. Se ei ole enää mun juttuni. Olen ruuhkavuoteni jo elänyt. Nyt arvostan eri asioita. Ihanaa elää rauhassa ja nauttia Olivian kanssa täysipainoisesti jokaisesta päivästä, kun se mahdollisuus meille täällä Suomessa suodaan. Kiitollinen olen joka hetkesta, joka päivästä. Rahallisesti kituuttamista, mutta siihen olen jo tottunut Turkin vuosinanikin. Raha ei merkkaa enää. Tärkeintä on onnellinen ja rauhallinen elämä. Kärsivälliseksikin oppii, kun opettelee ja on pakko. Ei voi hankkia kaikkea, mitä tarvittaisiin tai haluttaisiin, eikä matkustella, mutta meillä on hyvä olla ja katto päänpäällä, se riittää nyt. Feeling happy and good! Toivottavasti osaan siirtää tämän ajattelutavan myös lapsilleni...

Blogin pitäminen vaatii hieman vielä harjoittelua ja muistin verestämistä, että kuinkas tämä blogger nyt toimikaan, mutta täältä tullaan kyllä...;) hitaasti ja varmasti. Kuviakaan en osaa vielä lisätä, kun en muista, enkä nyt ehdi harjoittelemaan, mut kyl tää tästä...;))

Ihanaa iltaa sulle <3 kivaa, kun eksyit tänne. Mä lähden nyt laittamaan pikkupilttiä yöpuulle. See u soon, Satu

Tästä se taas lähtee...

Heissan,ja lämpimästi tervetuloa uuden blogini pariin. Kauan olen tämän perustamista harkinnut ja tänään on sitten näköjään SE suuri päivä, kun saan tämän vihdoin potkaistua alulle. 

Blogimaailma on minulle tuttu vuosien takaa, mutta taitaa olla jo viisi vuotta siitä, kun viimeksi vanhaa blogiani päivittelin. Ilomielin olisin jatkanut saman tutun blogin päivitystä, mutta salasanat ym. jo unohduksissa, joten käännänpä sitten kunnolla aivan uuden sivun ja aloitan alusta. 

Tästä blogista tulee todennäköisesti hyvin päiväkirjamainen ja se paikka, johon puran ajatuksiani...Paljon on tapahtunut viidessä vuodessa ja paljon on myös mielellä...Katsotaan, mitä tästä tulee. Osaanko edes enää...Let's see. 

Ihanaa tiistaita toivotellen, Satu