Mä en pelkää...

Hetken aikaa on taas vierähtänyt, kun olen tänne kirjoitellut...Se vaatii oman inspiraationsa ja ajan, että voin täysillä keskittyä ajatuksiini. Niitä hetkiä ei paljoa yksinhuoltajana ole...:) Anyways, tänään sunnuntaina ajattelin jutella vähän tämän hetkisistä fiiliksistä ja niistä tunteidenvuoristoradoista, mitä tällainen dramaattinen ja tuskallisen surullinen tapahtuma tuo mukanaan...En tiedä ovatko nämä ajatukset yleisiä, mutta ne ovat mun fiiliksiäni. Ehkä joku voi samaistuakkin näihin. En tiedä.

Ensimmäisinä päivinä suru-uutisen jälkeen elämä oli kaaosta. Sumua, jossa suru ja viha vuorottelivat vuoronperään. Oli fiilis, että en ikinä tule selviämään tästä. Helposti syyllisti ja vihasi tiettyjä ihmisiä tapahtumasta. Oli raivoa, itkua, vihanpurkamista tiettyjen läheisien päälle. Silloin se tunne oli niin äärettömän voimakas ja muistan edelleenkin sen hetken, kun herättäyäni aamulla itkin hysteerisenä parvekkeella ja raivosin puhelimeen Rasmuksen isälle. Se aika oli kaoottista. Kiitollinen olen siitä, että se vihan ja katkeruuden tunne on jo helpottanut. Nyt osaan ajatella jo vähän järjelläkin, silloin sitä soljui vain edestakaisin, ylös ja alas tuntemuksiensa kanssa. Syyteltiin toisiamme puolin ja toisin. Vaikka sitä syyllistä ei olekkaan. Asiaa ei vaan voinut millään hyväksyä ja sitä yritti taistella ja raivota tuskaansa ulos. Toivon sydämestäni, että en enää ikinä joutuisi elämässäni vastaavanlaiseen tilanteeseen. Se oli kammottavaa aikaa. Lohduttoman raakaa ja rankkaa on myös se, että kun sä soljut noissa vahvoissa aallokoissa, niin samalla sun pitää alkaa hoitamaan käytännönasioita, joita oli paljon. Haasteensa sille teki myös se, että piti tehdä yhteistyötä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa ne välit eivät olleet moniin vuosiin kovin ruusuiset olleet. Oli mentävä yhdessä seurakuntaan, hautaustoimistoon, suunnitella hautajaisia/muistotilaisuutta, valita arkkua, valita uurnaa, valita hautapaikkaa, saattaa rakasta sairaalasta kirkolle, tyhjentää kotia, viettää hautajaisia, valita hautakiveä, tehdä suuria päätöksiä...ym.ym. Mutta me tehtiin se. Yhdessä. Itkettiin ja puhuttiin. Jaettiin juttuja, käsiteltiin menneisyyttä ja saatiin kuin saatiinkin myös välimme paremmiksi. Onnellinen ja kiitollinen olen siitä ja niin olisi Rasmuskin ollut. Harmi, kun hän ei sitä nähnyt..tai ehkä näkikin. <3 Summasummaarum, jos jotain pahaa, niin jotain hyvääkin...

Tällä hetkellä käytännöasiat alkavat olla perunkirjoituksia vaille valmiit. Hyvä niin. Ensikosketus minulle tähän maailmaan...pohjattomaan suruun ja järjestelyihin, mutta hienosti me näistä selvittiin. Ylpeä olen itsestäni ja koko meidän perheestä. Hammastapurren ja kurkkuakuristaen läpi ruljanssin, mutta me tehtiin se!! Rasmus sai kauniit hautajaiset, muistotilaisuuden ja maailman kauneimman leposijan. <3 Ihanaa ja helpottavaa, että käytännönhärdelli alkaa olla loppusilausta vaille valmis. Nyt on jäjellä vain rauha ja suru...<3

Mitkä fiilikset tänään, kun suru-uutisesta on noin 11 viikkoa? 
Noh, täytyy sanoa, että fiilikset vaihtelevat, mutta elämä ja arki jatkuu. Onnekas olen siitä, että mulla on pieni, ihana iltatähti elämässäni, joka on pitänyt tiukasti arjessa ja rutiineissa kiinni. Se on todella tärkeää. Ei suruun voi jäädä piehtaroimaan. Ei se sillä miksikään muutu. Ei sitä pois saa, vaikka sitä kuinka märehtisi. Suru kulkee arjessa ja ilossa mukana, sen kanssa voi elää. Mulla on omat hetkeni, kun annan surun viedä kunnolla mukanaan, mutta niitä mä vietän täysin yksin, silloin kun talo on hiljentynyt. Nekin ovat niitä tärkeitä hetkiä. Niitä hetkiä, jolloin mä tunnen, että Rasmus on tosi lähellä. <3

Muuten meidän elämä ja arki jatkuu niinkuin ennenkin. Meillä on enkeli, joka kulkee ikuisesti tarinassamme mukana, mutta joka tsemppaa meitä vahvasti elämässä eteenpäin ja kulkemaan kohti unelmiamme vahvempina sekä päättäväisempinä kuin koskaan aiemmin. On tullut tunne, että mä olen kohdannut elämässäni sen pahimman pelon ja tunteen, jota äitinä voin ikinä kohdata. Mä en pelkää enää mitään!!! Tai joo, ainoa pelko on se, että jos joutuisin kokemaan tämän uudelleen tai, että jos itselleni tapahtuisi jotain, niin kuka huolehtisi pikkumurustani. Mutta ne ovat ainoat pelkoni. En pelkää enää toisten ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä, jokaisella saa olla omansa ja niitä mahtuu maailmaan, mutta tärkeimpiä ovat vain ne omani, keskityn täysin nyt niihin. En pelkää enää kulkea kohti unelmiani ja haaveitani. En pelkää blokata negatiivia ihmisiä elämästäni. En pelkää olla aidosti minä ja tehdä juuri niitä juttuja täysillä, joita mä rakastan. 

Kun kohtaa jotain näin dramaattista ja shokeeraavaa, niin voisi kuvitella, että omasta itsestään tulisi ehkä jotenkin nöyrempi ja heikompi, mutta päinvastoin. Itse olen kohdannut äärimmäisen vahvuuden. Vahvuuden viedä asioita eteenpäin. Vahvuuden rokata kovempaa, kuin koskaan aiemmin. Olla vahva, muttei kova. Olla vahva, mutta silti kulkea sydän edellä eteenpäin. Tuntea kaiken vahvemmin. En tiedä, saatteko kiinni ajatuksestani, mutta tämä tunne on äärimmäisen voimakas. Tämä vuosi tuli käänteentekeväksi elämässäni, pyöräytti sen ympäri lopullisesti ja näköjään on totta, että elämä etenee seitsemän vuoden sykleissä...Vuosi 2012 teki sen myös. Surullista on se, että näin kamalia asioita pitää tapahtua, että vasta ne saavat heräämään ja tuijottamaan tätä elämää täysin alastomana ja aukinaisena suoraan silmiin. Pelko katoaa ja näkee oman tiensä täysin kirkkaana edessään. 

Mä olen tammikuusta lähtien tehnyt pikkuhiljaa omaa elämäntapamuutostani kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia, joka pitää sisällään monta eri osa-aluetta. Mutta todellakin pikkuhiljaa ja himmaillen. Muuttanut ruokavaliotani puhtaammaksi, lisännyt vedenjuontia, ottanut käyttöön lisäravinteet, joista olen saanut huikean avun hyvinvointiini muuttuneiden elämäntapojeni ohella. Olen aloittanut myös näiden lisäravinteiden suosittelumarkkinoinnin ja alkanut rakentamaan omaa elämääni sekä businesta vahvasti tämän elämäntavan ja tuotteiden ympärille. Miksi puhun siitä tässä yhteydessä on se, että pelko on ollut läsnä myös näihin asioihin liittyen. En ole uskaltanut lähteä markkinoimaan tuotteita ja jakamaan sitä iloa ja hyvää oloani somemaailmassa niin vahvasti ja täysillä, kuin mihin mulla olisi rahkeita. Olen miettinyt, että mitähän vaikka mun facekamutkin miettii, jos alan huutelemaan tätä omaa juttuani oamssakin profiilissani...Miksi hitossa? Mä rakastan tätä elämäntyyliä, näitä kyseisiä tuotteita ja mun perheeni rakastaa niitä...miksi hitossa en siis jakaisi sitä iloa ja kokemustani muillekkin? No siksi, kun mua hävetti ja pelotti. En edes tiedä, että mikä...Sekö, että voisin menettää vaikka facekamujani? :)) So what, se on vaan face, mutta työalusta mulle. VAIN face, ei elämä. Enää ei pelota eikä hävetä mikään. Mä teen tätä työtä saadakseni nauttia Olivian ensimmäisistä vuosista kotona ja tämä työ tekee sen mahdolliseksi. Mä teen tätä, että mä saisin toteuttaa omia ja lasteni unelmia, se on suurin missioni. Mä teen tätä myös Rasmuksen kunniaksi, sillä hän tuki mua 100%:si aina tässä. Mä haluan näyttää myös hänelle tuolla jossain, että mä saan elämäni kunnolla raiteilleen. Mä haluan olla taas se äiti, jolla on varaa, en se äiti, jolla ei ole koskaan yhtään ylimääräistä takataskussa, vaan kaikki menee kädestä suuhun. Mä olen ollut aiemmin menestynyt yrittäjä. Miksi hitossa en voisi olla taas täysin sitä samaa? Se on mun intohimoni ja unelmani. Sitä kohden mä kuljen nyt päättäväisemmin kuin ikinä, koska MÄ EN PELKÄÄ enää. Amen. 

Ihanaa sunnuntaita toivotellen, Satu