291 päivää siitä, kun Rasmus lähti.
Pian siitä on jo vuosi. Aika on kulunut hirveällä vauhdilla, jos kalenteria vilkuilee, mutta toisaalta tuntuu myös siltä, että se olisi tapahtunut juuri eilen. Toisaalta siltä, että sitä ei ole voinut edes tapahtua ja tämä pysähtynyt painajainen loppuu pian. Aika kuluu vauhdikkaasti arkea eläen ja ehkä hieman suorittaenkin, varsinkin niinä päivinä, kun ei vaan jaksaisi mitään, eikä ketään, mutta on vaan pakko. Mielialat vaihtelevat vikkelään, mutta se sallittakoon. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja juurikin noille päiville, kun mikään ei huvita. Silloin teen vain niitä juttuja, joita jaksan, enkä piiskaa itseäni jaksamaankaan enempää. Arki hoituu silloinkin ja se riittää. Sängynpohjalle en ole voinut jäädä minään aamuna, kiitos siitä vilkkaalle taaperolleni. Hänelle on annettu suuri tehtävä tässä universumissa. Pitää äiti elämässä kii ja hymyn kasvoilla kyyneltenkin läpi. Hän on onnistunut siinä täydellisesti.❤️
Lapsen kuolema ja menetys on sellainen "asia", joka pyöräyttää elämän muutaman kerran totaalisesti ympäri. Aika pysähtyy. On elämä ennen ja jälkeen. Arvot, ajatusmaailma ja jopa ystäväpiiri saattaa kokonaan muuttua tai ainakin muokkautuu. Kaikki "turha" karsiutuu. Osaan olla erilailla kiitollinen pienistä asioista ympärillämme, tästä hetkestä. On myös paljon helpompaa löytää se syvä kiitollisuus uudesta päivästä jokaikinen aamu. Nämä samat tunteet varmasti liittyvät kenen tahansa läheisen menetykseen, ei vain lapsen. Sitä on aika alasti elämän edessä, kun sen rajallisuuden ymmärtää, raadollisella tavalla ja varoittamatta. Ei voinut valmistautua, ei sanoa niitä viimeisiä sanoja. Ei mitään. Vahva yhteys henkisesti tosin säilyy ikuisesti, jos niin haluaa. Se lohduttaa heikoimoina hetkinä. Mä tiedän, että mua kuunnellaan ja meitä suojellaan tuolla jossain.❤️
Mitä meidän kuulumisiin sitten tulee näiden mun ajatuksieni lisäksi...Nooh, mun mielestä meille kuuluu ihan hyvää. Olen vielä Olivian kanssa kotona ja hoitovapaalla, mutta sosiaalisena lapsena hän kaipaisi jo kovin leikkikavereita ja myönnettäköön, että mäkin jo sitä omaakin aikaa ja työntekoa. Muutoksentuulet siis puhaltavat myöskin tämän ihanan symbioosin osalta. On ollut ihanaa olla kotona ja antaa tuon pikkuisen kasvaa rauhassa, mutta aika aikaansa kutakin. Ylpeä olen itsestäni, että olen näinkin hyvin jaksanut kaiken yksin. Kituuttaa rahan kanssa, surun kanssa ja silti kasvattaa iloisen sekä aurinkoisen pikkutytön. Hyvä minä! Olen kyllä yrittänyt tehdä hoitovapaan ohessa suosittelumarkkinointia maailman ihanimpien lisäravinteiden parissa, mutta eipä siitä juuri mitään ole tullut viime toukokuun jälkeen. En ole pystynyt keskittymään, en ole löytänyt sitä inspiraatiota ja hurmosta, jota luomistyöhön tarvitsen. Markkinointi on homma jota rakastan ja mä osaan sen, mutta yksinkertaisesti en ole pystynyt tekemään sitä niin suurellasydämellä viime aikoina, kun haluan. Tuotteet ovat niitä, joita haluan jatkossakin edustaa, koska oma kokemukseni niistä on vaan niiiiin uskomattoman positiivinen ja hyvä, mutta kunnianhimoni on työnsuhteen niin korkealla, että en tykkää tehdä mitään vasemmalla kädellä. JOTEN innolla oikeastaan jo odotan tätä uutta alkua, omaa aikaa ja paneutumista kunnolla taas busineksen. Taitaapi olla niin, että kerran yrittäjä, on aina yrittäjä, sillä monia visioita vilisee jo päässä. Niistä kuulette lisää myöhemmin. Mut joo semmosta meille. Arkea, arkea ja vielä kerran arkea. 😊 Ja ehkä ihan vähän rakkauttakin...we will see.
Ihanaa viikonloppua sulle, kiva kun löysit tänne ❤️ Satu
Mitä meidän kuulumisiin sitten tulee näiden mun ajatuksieni lisäksi...Nooh, mun mielestä meille kuuluu ihan hyvää. Olen vielä Olivian kanssa kotona ja hoitovapaalla, mutta sosiaalisena lapsena hän kaipaisi jo kovin leikkikavereita ja myönnettäköön, että mäkin jo sitä omaakin aikaa ja työntekoa. Muutoksentuulet siis puhaltavat myöskin tämän ihanan symbioosin osalta. On ollut ihanaa olla kotona ja antaa tuon pikkuisen kasvaa rauhassa, mutta aika aikaansa kutakin. Ylpeä olen itsestäni, että olen näinkin hyvin jaksanut kaiken yksin. Kituuttaa rahan kanssa, surun kanssa ja silti kasvattaa iloisen sekä aurinkoisen pikkutytön. Hyvä minä! Olen kyllä yrittänyt tehdä hoitovapaan ohessa suosittelumarkkinointia maailman ihanimpien lisäravinteiden parissa, mutta eipä siitä juuri mitään ole tullut viime toukokuun jälkeen. En ole pystynyt keskittymään, en ole löytänyt sitä inspiraatiota ja hurmosta, jota luomistyöhön tarvitsen. Markkinointi on homma jota rakastan ja mä osaan sen, mutta yksinkertaisesti en ole pystynyt tekemään sitä niin suurellasydämellä viime aikoina, kun haluan. Tuotteet ovat niitä, joita haluan jatkossakin edustaa, koska oma kokemukseni niistä on vaan niiiiin uskomattoman positiivinen ja hyvä, mutta kunnianhimoni on työnsuhteen niin korkealla, että en tykkää tehdä mitään vasemmalla kädellä. JOTEN innolla oikeastaan jo odotan tätä uutta alkua, omaa aikaa ja paneutumista kunnolla taas busineksen. Taitaapi olla niin, että kerran yrittäjä, on aina yrittäjä, sillä monia visioita vilisee jo päässä. Niistä kuulette lisää myöhemmin. Mut joo semmosta meille. Arkea, arkea ja vielä kerran arkea. 😊 Ja ehkä ihan vähän rakkauttakin...we will see.
Ihanaa viikonloppua sulle, kiva kun löysit tänne ❤️ Satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti