Suru on kunniavieras....

Suru ja näin tukahduttavan voimakas sellainen on ollut mulle uusi vieras. Kunniavieraaksi surun tekee se, että ei se lähde pois. Se elää omaa elämäänsä. Joka päivässä ja hengenvedossani mukana, koko loppuelämäni ajan. Se muuntaa vain muotoaan, mutta se leijuu koko ajan jossain. Jonain päivänä vahvempana ja kuristavampana ja jonain toisena päivänä taas kauniina kumpupilvenä auringonsäteiden lomassa. Suru on ja pysyy. Ei sitä pyyhitä pois tietyllä suruajalla tai surutyöllä. Enkä mä edes halua. En mä halua unohtaa rakastani ikinä. Ikuisesti mä tulen olemaan surullinen siitä, että hän ei enää täällä ole. Ei tule enää viestiä: "äiti mä tuun kahville", ei tule enää niitä kahvihetkiä, nauruja ja juttuhetkiä. Ei mitään. On vain muistot ja niitä muistoja mä haluan vaalia, siksi suru on kunniavieraani.

Suru ja sureminen on ollut myös hämmentävää. Se on ollut hämmentävää siksi, että ulkomaailma asettaa sille ilmeisesti tietyt normit siitä, kuinka on sopivaa surra. Saako kuolemasta ja surusta puhua sosiaalisessa mediassa, vai pitäisikö omassa ahdistuksessaan olla vain yksin, ettei vaan kukaan ulkopuolinen ahdistuisi? Mä en välitä normeista. Mä elän ja olen elänyt tätä tuskaani läpi niinkuin musta parhaalta minäkin päivänä on tuntunut. Olen saanut kuulla olevani tosi vahva, kun pystyn jakamaan näitä asioita. Mutta en mä ole. En mä ole kokenut itseäni vahvaksi laisinkaan. Se puhuminen ja tämä kirjoittaminen ovat vaan olleet mulle ne väylät, jotka ovat tuoneet helpotusta. Helpotusta kiven painoon sydämellä ja kuristavan palan tunteeseen kurkussa. Olen avoin, koska se on mun luonteeni. En ikinä pystyisi kaivautumaan johonkin poteroon piiloon, surra, tulla ulos ja sanoa, että nonniiiin homma hoidettu, nyt olen normaali ja surut on surtu. Jollakin voi toimia. Mulla ei. 

Toki elämä jatkuu, vaikka suru mukana kulkeekin. Mä olen aivan sama Satu, kuin ennenkin, mutta mun sydämessä on särö, särö joka ei koskaan korjaudu. Sama Satu, mutta kuitenkin muuttunut. Ne muutokset ovat mun ajatusmaailmassani ja arvoissani, ei siinä persoonassa joka näkyy ulospäin. En mä jää suruuni märehtimään, eikä se näy paljoa enää ulkoisessa käytöksessäni muille. Suru on kuitenkin kunniavieraani, mutta me tapaillaan nykyään vain kaksin. Mä en halua rasittaa sillä muita. Paitsi ehkä tätä blogia...:) Anteeksi.

Ihmiset usein ajattelevat, että kun sä jatkat töitäsi ja touhujasi, vitsailet sekä nauratkin jo, niin vautsi vau mahtavaa, sähän olet jo päässyt lapsesi kuolemasta yli...Yli??? Pääsisitkö sinä siitä yli? Ei siitä yli pääse ikinä, mutta siitä on mentävä läpi. Sen kanssa pitää vaan elää ja se kulkee joka päivässä mukana, vaikka pystyisitkin elämään jo ns. normielämää. Itku ei enää tule joka hetkessä...kyyneleet saattavat nousta silmiin ja pato murtua yllättävistä jutuista ja täysin arvaamattomasti. Tuoksuista, musiikista, muistoista, tapahtumista, toisten ihmisten kommenteista ja sanoista. Mistä milloinkin. Ei sitä ennalta aavista. Se vain tulee. Niinkuin tätä kirjoittaessani. Niinkuin eilen yhdestä laulusta...Niinkuin toissapäivänä jonkun sydämestä Rasmuksen kuvissa.

Suru on kunniavieras. Se kulkee ikuisesti mukana. Joskus se on hiljaa ja toisinaan se antaa kuulua itsestään niin paljon, kun jaksan vain kuunnella. Mun suruni on sellainen. Se elää...