IKEAn reissuun päästiin ja oli tosi virkistävää päästä välillä kotinurkista tuulettumaan sekä bongailemaan ihania sisustusideoita. Tein liveäkin faceen sieltä, höpöteltiin ja hölmöiltiin. Olivia pääsi popsimaan eka kertaa IKEAn lihapullia ja rakastui heti. Lähdettiin lounaan jälkeen vielä koluamaan alakertaa läpi...Nappailin itselleni ne aina pakolliset vaniljaiset tuikkukynttilät, joita rakastan yli kaiken ja taisi sieltä tarttua mukaan myös muotit mehujäille, leikkuulauta ja servettejä. Sitten siinä puoli viiden hujakoilla iski hirmuinen väsymys ja Oliviankin yhteistyökyky alkoi olla jo loppumaisillaan. Jätettiin ystäväni vielä tutkimaan ihanuuksia ja lähdettiin kohti kassoja. Niin vahva tunne oli siitä, että haluan jo pihalle tuulettumaan. Silloin en sitä sen kummemmin ajatellut, mutta jälkikäteen näistä hetkistäkin muodostui mulle tosi merkittäviä...Painelin ekaa kertaa elämässäni maksamaan itsepalvelukassallekkin. Yhteen tuttavaankin pikaisesti törmättiin siinä kassajonossa. Maksoin ostokseni klo: 16.45.
Ystäväni selviydyttyä myös ohi kassoista ostoksineen, lähdettiin köröttelemään kohti kotia saunaksi kuumentuneessa autossa ja auringon porottaessa. Pian oltiinkin kotona. Olivialle päivällistä, vähän lepoa ja pizzaa valmistelemaan. IKEAn jälkeen oli kyllä semmoinen olo, että ei oltaisi kukaan enää jäksettu mitään. Lepäilin kuitenkin hetken ja päivittelin instaani...Quote of the day sanoi sinä lauantai-iltana päivityksessä näin: "So, I close my eyes to old ends. And open my heart to new beginnings". Aavistinko? En todellakaan....
Pizza sujahti uuniin siinä kahdeksan hujakoilla. Menin istuskelemaan parvekkeelle ja odottelemaan sen paistumista. Siellä nauttiessani kesäillasta chillaillen huomasin etupihallamme liikehdintää. Asutaan kerrostalossa, mutta aivan alakerroksissa....Noooo, siellä käveli kaksi virkapukuista poliisia kohti meidän rappua ja alaovea, seurassaan joku kolmas siviiliasuinen mies. Ehdin ajatella, että mitähän hittoo, kellehhän noi menee ja mitähän joku on tehnyt... Kunnes kuulen sisältä, että se on meidän ovisummeri joka soi...Iski hirmuinen paniikki päälle. Ryntäsin sydänpamppaillen sisälle ja huusin ystävälleni, että ne on poliisit...ja että mitähän hittoo mä olen tehnyt, samalla kuitenkin tajuten, että luurangot eivät kolisseet mun kaapeissani, puhdas omatunto kaikesta. Sen tajuttuani ehdin siinä muutaman minuutin aikana jo sanoa ystävälleni, että ei kai vaan Rasmukselle ole tapahtunut mitään....Sitten ovikello soi!!!
Poliisit tiedustelivat olinko minä Satu... ja olinhan minä. Pyysivät päästä sisään juttelemaan. Siinä vaiheessa jo tuijotin pitkää poliisia syvälle silmiin ja tivasin: "Onko Rasmukselle tapahtunut jotain?!!" Hän rauhallisesti ohjasi minut makuuhuoneen sängylle istumaan ja sanoi, että jutellaan täällä. Ystäväni oli Olivian kanssa olohuoneessa..Mä istun sängynreunalla ja tuijotan kolmea miestä, joista yhden huomaankin jo olevan pappi. Sitten se uutinen tulee...(nytkin nousee kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessani ja kurkkua kuristaa...)
"Meillä on sinulle todella surullisia uutisia...." Tästä hetkestä en muista selkeästi mitään. kaikki sanat humisivat toisesta korvasta ulos ja kyyneleet virtasivat vuolaana poskille. Muistan sanoneeni, että tätä me oltiin pelätty...Elihän Rasmus koko ajan niin vähän kuin "candle in the wind"...Äärirajoilla, uhmaten elämää. Välillä liekki ja palo suuressa loistossaan ja sitten taas hetken päästä tuli heikosti lepattaen. Rasmus oli menehtynyt klo:16.48 junaonnettomuudessa täällä Tampereella....:((((( Mun esikoiseni. Mun ensimmäinen vauvani. En pääsisi rutistamaan häntä enää koskaan. En tsemppaamaan. En tukemaan huonoilla hetkillä. En mitään. En yhtään mitään. Elämäni kamalin, kammottavin ja pelottavin hetki...josta en juuri muista mitään. Entinen elämä päättyi sinä lauantaina ja alkoi uusi elämä, ikuinen suru ja tuska mukana olkapäällä....Loppuelämän ensimmäinen päivä. Olin menettänyt rakkaista rakkaimman lapseni. :(((( Ei sitä voinut, eikä kyennyt ymmärtämään. Itkusta ei tullut loppua, ei millään. Keräsin kuitenkin itseni ja sain soitettua Rasmuksen isälle. Järkyttävin puhelu ikinä....:(((( Ei taidettu paljoa puhua. Se oli itkua, parkua ja huutoa "miksiiiiiiii"....
Rasmuksen sisaruksille päätettiin kertoa seuraavana päivänä, koska Peppi oli silloin rippileirillä. Vaikea päätös sekin, kun olisi tehnyt mieli huutaa tuska ulos koko maailmalle, mutta olin hiljaa, koska lasten kuului saada tietää ennen muita. Sunnuntaina sitten kokoonnuttiin tähän meille...ja huh huh....se tuska ja kipu esikoisen kuolemasta ja siihen lisättynä vielä lasten lohduton itku, suru ja huuto....Silloin kävi mielessä, että tästä en tule selviämään ikinä. Mutta se oli vasta loppuelämäni ensimmäinen päivä....
Haluan kirjoittaa näitä muistoja tänne aika tarkastikkin, koska mä haluan, että ne säilyvät täällä ja luulen, että tästä blogista tulee olemaan suuri apu tässä surumatkallani. Pääsen purkamaan tunteitani ja ajatuksiani jonnekkin, kun ei niitä aina voi ystävienkään niskaan kaataa. Toivoisin myös, että tästä voisi olla apua jollekkin saman kokeneelle, jos ei muuten, niin edes siten, että mä tiedän miltä susta tuntuu...Ei sitä tunnetta voi tietää kukaan muu, kuin lapsensa menettänyt. Suru on ikuista, mutta muuttaa muotoaan, kun aikaa kuluu. Niin se on. Ei ole suruaikaa, ei surutyötä. Suru on ja pysyy, se elää ikuisesti tässä meidän arjessa mukana.
Tämä oli pelottava teksti kirjoittaa...mutta olen onnellinen, että sain sen vihdoinkin ulos. Kiitos, jos jaksoit lukea. <3 Ihanaa viikonalkua ja maanantaita toivotellen, Satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti